Reilu viikko sitten olin ihanan ystäväni häissä. Hän ja hänen tuore aviomiehensä ovat seurustelleet jo lähemmäs kahdeksan vuotta, tänä päivänä morsian on 22-vuotias ja sulhanen pari vuotta vanhempi. Häät olivat aivan hääparin näköiset, kaikilla oli hauskaa ja aviopari näytti juuri niin onnelliselta kuin vastavihittyjen kuuluukin.
Kuten ystäväni kaaso hääpuheessaan mainitsi, on moni ihmetellyt sitä, miksi pari menee niin nuorena naimisiin. "On se jo aikakin", kaaso totesi.
Olen myös itse menossa ensi kesänä naimisiin. Minä ja puolisoni olemme molemmat 22-vuotiaita ja saaneet kuulla korvamme täyteen "miten te jo niin nuorena" -puhetta. Mainitessani, että olemme seurustelleet kuusi vuotta, seuraa aina sama reaktio: hidas nyökkäys ja pitkä "aaaaai". Parhaimmillaan olen kuullut vielä perään lainauksen tutkimuksesta, jonka mukaan nuorena seurustelunsa aloittaneet parit eroavat tilastollisesti useimmin. Ai, kiitos.
Toisaalta en lainkaan ihmettele ihmisten, sanotaanko, ei-niin-positiivista reaktiota nuorena kihlautuneihin. Tänä päivänähän ihmiset paukkaavat naimisiin tunnettuaan kuukauden tai kaksi. Sitten puolen vuoden avioelämän jälkeen ruikutetaan sitä, miten toinen on muuttunut ja kaikki on pilalla. Elämä yhdessä ei ollutkaan sitä mitä odotettiin, joten on toki paras erota.
Toinen tyypillinen tarina on olla mahdollisesti pitempäänkin yhdessä, mennä naimisiin ja elää alkuun onnellisena. Sitten toinen jääkin työttömäksi. Tulee lapsia ja kukaan ei enää nuku öitä. Lapsilla on koliikki. Töissä on murheita. Mitä vain, mikä tekee toisen tai molemmat onnettomiksi. Puolison pyöriessä sängyssä unettomana huoliensa takia, ei toisellekaan uni oikein maistu. Ja sitten tulee Cosmopolitan tai Anna tai mikä hyvänsä naistenlehti, joka kertoo suurilla otsikoilla, miten kenenkään ei tarvitse olla suhteessaan onneton! Kaikki ovat oikeutettuja onneen! Älä jää suhteeseen, jossa et saa täyttymystä!
Parit eroavat, löytävät uuden puolison, menevät naimisiin ja - kas vain - rankkaa tulee siinäkin yhteiselossa. Mitenkä näin kävikään?
Nuorena yhteisen elämän aloittaviin ei enää uskota. Ajatellaan, että se kaikki on vain ajattelemattomuutta ja spontaaniutta, ja että todellisuudessa ainoa oikea parisuhde on sellainen, jossa molemmat puolisot ovat ensin rakentaneet oman elämänsä, opiskelleet, hankkineet töitä, itsenäistyneet ja vasta sitten perustaneet perheen.
Kuinka monet isovanhemmista menivät naimisiin niin kovin nuorina ja ovat yhä vain yhdessä. Elämä ei varmasti ole ollut aina helppoa yhdessä eläessä, mutta hankaluuksista on selvitty. Ja kuinka monen pariskunnan toinen puoli luovuttaa elämästä toisen poismentyä.
Palautetaan usko parisuhteeseen. Aion itse tehdä työtä sen uskon palauttamiseksi panostamalla omaan suhteeseeni ja taistelemalla myös vaikeiden aikojen läpi. Ensi kesänä minä sanon "tahdon", eikä kukaan voi sanoa, että tekisin sen kevyin perustein.
