Irti ruuastani

Avaan työpaikan taukohuoneessa paketillisen karjalanpiirakoita ja tuikkaan niitä kaksi mikroon. Vahtaan mikron kelloa kuumeisesti ja odotan, että piirakat ovat jotakuinkin syötäviä; ruokataukoni on pikkiriikkinen päivän muutaman kriisin juoksutettua minua koko päivän. Työkaverini tulee huoneeseen, katsoo mikrosta nappaamiani piirakoita ja toteaa kuivasti: Ai, vaihteeksi.

Nenäni alla tuoksuu maksalaatikko, joka on pennusta asti ollut pikaruokien aatelia omilla listoillani. Rusinoilla, ehdottomasti. Jälleen yksi työkaveri liittyy ruokatauolla seuraani, vilkaisee ruokaani ja kommentoi: Taas maksalaatikkoa. Tuijotan tyttöä ja ihmettelen kommenttia, edellisestä maksalaatikostani on ainakin kaksi viikkoa. Sitten sisään astuu seuraava työkaveri, joka ihmettelee, miten voin syödä maksalaatikkoa ilman puolukkaa.

Jälleen olen aloittamassa ruokailun, tällä kertaa ihana, kotitekoinen ruoka valmiina rasiassa. Alkaessani onnessani vetää ruokaa naamaani, tuijottaa jälleen yksi työkaveri ruokaani. "Olisipa minullakin jotain tuollaista" hän voihkaisee. "Olen nyt hiilarittomallasokerittomallasuolattomallamauttomalla dieetillä." Tyttö aukaisee laihisraejuustopakkauksen ja tuijottaa koko ruokailunsa ajan annostani. Toinen työkaveri toteaa unohtaneensa ruuat kotiin. Tarjoan mitään sanomatta karjalanpiirakkapakettia ja saan vastaukseksi "voi ei, ei, minä koitan vähän laihduttaa".

Milloin ruuasta on tullut tällainen pakkomielle? Muiden ruoka on yleisesti hyväksytty puheenaihe, sen arvostelu täysin normaalia. Ruoka on täyttänyt televisionkin; joka kanava on täynnä joko ohjelmia, joissa aikuiset ja lapset kilpailevat ruuanvalmistuksessa, jakavat ohjeita, tekevät ruokaa treffeille tai sitten itkevät kuntoillessaan ruokaa pois vyötäröltään. Ihmisten ruokavalioita muutetaan ja jääkaappeja tarkastetaan. Itsekuri on päivän sana, samoin oikeanlaisen ruuan laittamisen taitaminen. Ja samalla joku leena leipoo joka kanavalla sokeriunelmia.

Itse nautin ruuan syömisestä. Laittamisesta puolestaan en lainkaan, onneksi minulla onkin mies, joka osaa laittaa ruokaa ja nauttii siitä. En välttele hiilihydraatteja enkä sokeria enkä juuri mitään muutakaan. Sen sijaan yritämme mieheni kanssa tehdä monipuolista ruokaa ja rajoittaa herkuttelu jotakuinkin yhteen päivään viikossa. Harrastan liikuntaa fiiliksen mukaan ja hyvin on sujunut tällä rutiinilla.

Ilmeisesti ruokaan ei voi kuitenkaan suhtautua löysin rantein. Jos siitä ei tee numeroa, saattaa vaikka syödä itsensä pyöreäksi. Tai unohtaa syödä kokonaan. Tai jollakin saattaisi vaikka jäädä huomaamatta, että tässä nyt syödään, herranjestas sentään.

Inhoan sitä kun ruokaani ja ruokailuani huomioidaan, ja etenkin sitä, että sitä kommentoidaan. Voin puhua ruuasta yleisesti tai syömästäni ruuasta ihmisen kanssa, joka syö samaa ruokaa. Syön kuitenkin kovapäisesti edelleenkin tauollani juuri niitä eineksiä joita haluan, vaikka kuinka saisin asiasta kuulla. Ensi viikolla saatan ottaa töihin suurensuuren kermaleivoksen ja syödä sen suurella nautinnolla yleisimpään taukoaikaan. Ihan vain kiusallani.

"Miltäs nyt tuntuu, rouva?"

Menimme mieheni kanssa naimisiin 6.7. Eino Leinon, runon ja suven päivänä. Häitä järjestellessä meni enemmän tai vähemmän vuosi: suuret linjat hoidimme kuntoon hyvissä ajoin, pienten kanssa painiskelimme tietysti vielä häidemme aamunakin. Edellisestä illasta puhumattakaan. Häät olivat mielessä joka päivä ennen h-hetkeä, olipa se sitten oma tahtomme tai ei. Pöydille kerääntyi tehtävälistoja, viestit lentelivät meidän, kaasojen ja bestmanin välillä, illat venyivät, kun ainoa aika tehdä mitään juhlapäivän eteen oli iltaisin töiden jälkeen. Sen lisäksi innostuneet ystävät ja tuttavat kyselivät kuulumisia hääsuunnitelmien saralta, jännitystasoa ja tunnelmia. Pääpuheenaihe oli selvä monen kuukauden ajan.

Häiden jälkeen oli sitten aika luopua listoista ja ideoiden etsiskelystä, raivata koti jälleen asuttavaan kuntoon. "Joko jännittää" -kysymykset vaihtuivat "miltäs nyt tuntuu" -kysymyksiin. Hyvältähän se tuntuu. Outoa kun kaikki sanovat rouvaksi, vastaan. Ei minua usein neidiksikään kutsuttu, mutta nyt todella totuttelen rouvaksi kutsumiseen. 

Missä muutos sitten tuntuu? Vatsassa, ehkä. Kaupan kassalla varmasti, kun pitää muistaa kirjoittaa kassakuittiin uusi nimi vanhan sijaan. Ilmoittaa yliopistolle ja kaikille postia lähettäville, että on aika raapustaa kuoreen jotain aivan uutta. 

Ehkä muutos onkin kädenpuristuksessa, kun kävelemme mieheni kanssa käsikkäin. Hymyssä, joka tervehtii kotiin palatessa ja halauksessa, joka lähettää aamulla matkaan. Niissä on jotakin uutta, vaikkei elämä muuten ole muuttunutkaan. Ehkä se on riemua siitä, että häät menivät hyvin ja nyt voimme taas nauttia yhteisestä ajastamme aina kun sellaista onnistumme jostakin loihtimaan. Ehkä se on se kutkutus vatsanpohjassa kun katsoo toista ja ajattelee: tuo tuossa on minun puolisoni. Ehkä se on sitä huimausta, joka toisinaan kertoo, miten suuren asian teimme pienessä hetkessä. Vaikkei se mitään muuta muuttaisikaan.

Nyt kun vielä muistaisin vastata puhelimeen oikealla nimellä.

Nyt meni metsään

Sain eilen kunnian saattaa kaksi ihanaa nuorta miestä heidän ensimmäiselle yön yli kestävälle metsäretkelleen. Kyseiset herrat, mieheni sisarenpojat, asuvat Helsingissä ja saavat siksi kokemuksensa erämaista lähinnä käydessään isovanhempiensa luona Rovaniemellä. Vakaumuksellisina eränkävijöinä otamme mieheni kanssa riemumielin osaa näiden kokemusten kartuttamiseen, ja kaikeksi onneksi pojat itse ovat kaikesta metsäilystä innoissaan - onhan se heille jotain täysin arjesta poikkeavaa.

Itsestäänselvinä pitämäni asiat, kuten teltan pystyttäminen, ruuanlaitto trangialla, vaatteiden kuivaaminen nuotion lämmössä ja hyttysten kärsivällinen sietäminen olivat kaikki veljeksille hauskoja (ja vähemmän hauskoja) uutuuksia. Samalla piti selvittää minne laskea leipä kun ei ole pöytää, miten saada kahvikuppi pysymään pystyssä ja kummassa on parempi istua: savussa ilman hyttysiä vai savun saavuttamattomissa hyttysten syötävinä. Onneksi pojat ovat sopeutuvaista sorttia ja kommelluksiin suhtauduttiin nauraen. Jopa makuupussin päälle nukkumaan asettunut likomärkä koira sai osakseen sympatiaa ja hellyyttä närkästyksen sijaan.

Oli ihanaa katsella kahden uuden eräilijän "syntyä". Olen ollut itse pienestä asti metsässä; nukkunut moottorikelkan kyydissä, kaivanut hankeen nuotiopaikkoja, kahlannut suossa pienet punaiset kumpparit sammalta täynnä. En muista oppineeni noita asioita, vaan olen kasvanut niihin. Pojilla olisi varmasti minulle opetettavaa Helsingin hieman urbaanimmassa elämäntyylissä ja olen iloinen, että he haluavat myös tutustua lappilaiseen eränkäyntiin. Vielä teini-iän kynnykselläkin pääsy metsään on heille riemun aihe, ei nihkeä velvollisuus. Kunpa vain muistaisin itsekin suhtautua itselleni tuntemattomiin asioihin yhtä avoimesti.