Koska saa alkaa odottaa joulua?

Kun syksy alkaa taittua talveksi ja pimeys tulee aina vain aiemmin ja aiemmin, alkaa keskustelu, joka vetää lähes vertoja kevään koirankakkasodalle: koska saa laittaa jouluvalot ikkunaan? 

Eräät jouluvalointoilijat eivät halua kutsua kyseisiä valoja jouluvaloiksi, vaan esimerkiksi "hämärävaloiksi". Tällä tavalla nimettynä niitä on tietysti oikeus käyttää koska vain haluaa, ja on luonnollista laittaa ne ikkunaan mieltä piristämään, kun pimeä aika alkaa olla pidempi kuin laki sallii. On toki hieman kyseenalaista, voiko esimerkiksi tontuin koristeltuja valoja enää hyvällä omallatunnolla nimittää hämärävaloiksi.

Itse rakastan jouluvalojen ja muiden härpäkkeiden spottailua. Se, että joulu tulee kauppoihin jo lokakuussa, ei häiritse minua ollenkaan. Kierrän häntä heiluen kauppojen joulukalenterihyllyjä ja hihkun jokaiselle konvehtirasialle. Sytytän itsekin kynttilöitä ja lyhtyjä (sen enempää hössötystä mieheni ei kotiin halua ennen joulukuuta) ja fiilistelen hiljakseen katukuvaan ilmestyviä kuusia. Annan muiden olla rauhassa jouluilultani, joten en usko kenenkään siitä erityisesti häiriintyvän.

Jotkut ihmiset saavat toisten ihmisten juhlinnasta täysin käsittämättömiä mahanpuruja. Jouluvaloja tervehditään yökkäillen, isänpäivänä lahjan ostaminen yhteisen lapsen isälle on sairasta ja paheksuttavaa ja ne vasta pahoja ovatkin, jotka viettävät ystävänpäivää. Halloween menee jo niin pitkälle, että sitä sietää kauhistella viikkokausia.

Arvatkaapas mitä. Juhliminen on tosi mukavaa. On hauskaa saada valoja ikkunoihin ja pihoihin pimeän tultua. Joulusuklaa on ihan sikahyvää. Isänpäivälahjan saa ostaa myös omalle miehelle, jos haluaa juhlia sitä, miten hyvä isä tämä on; se ei tarkoita, että oma isä unohtuisi. Ystävänpäivänä on ihanaa olla vähän ällö. Ja Halloween on mahtava syy muksuille pukeutua möröiksi, peikoiksi ja zombeiksi, nauttia syksystä juhlimalla siis.

Itse olen alkanut odottaa joulua, varovaisesti, mutta kuitenkin. Eräänä päivänä joraillessani joululaulua, katsoi mieheni minua järkyttyneenä ja huudahti "Ei vielä!"... viikon päästä hän oma-aloitteisesti osti kaupasta joulutorttutaikinaa. Kaipa hän tietää, ettei joulutonttu ja kaikenmaailmanjuhlija selviä ilman pieniä myönnytyksiä; puolet juhlasta on kuitenkin se ihana odotus ja jännitys.

Muotibloggaus from SPACE!

Terve! Olen Unna-olio avaruudesta planeetalta En-Tykkää-Vaateostoksista. Tunnustukseni saattaa tulla yllätyksenä, olen nimittäin onnistunut soluttautumaan melko hyvin niin sanottuihin ”naisiin”, joita täällä Maa-planeetalla pyörii. Suurin erotus ”Unna-oliolla” ja ”naisella” on se, että Unna-olio saa vaateostoksista paniikkireaktioita siinä missä naiset saavat samasta toimituksesta endorfiinipläjäyksen; olion pulssi nousee, pupillit laajenevat, tuskanhiki kohoaa otsalle ja kädet alkavat vapista.

Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet itseäni 15 vuotta vanhemman veljen kanssa, ja johtuneeko sitten siitä, että en piitannut monista tyttöjen jutuista, kuten vaatteista, meikeillä leikkimisestä tai nukeista (nalleista tosin tykkäsin). Kun ainoa farkkuparini kului polvista niin puhki, ettei niitä enää ollut korjaaminen, tai lahkeet alkoivat lähestyä polvitaivetta, pakotti äitini minut vaateostoksille. Raahauduin perässä huutaen kuin apina kun minulle yritettiin mallata päälle jonkinsorttista housua ja lopulta sain istua sovituskopissa uusien parien lentäessä oven yli koetettavaksi. Kun sopivat housut löytyivät, ostettiin niitä saman tien kahdet, ettei vain tarvitsisi tulla pian takaisin: olin kirpun kokoinen, joten housut menivät rikki ennen kuin kävivät pieniksi.

Voisinpa sanoa, että tilanne on muuttunut, mutta ei. Tuijotan vaateliikkeessä silmät pyöreinä hyllyjä ja myyjiä, välttelen rekkejä, luikin nopeasti karkuun ensimmäisen tilaisuuden tullen. En halua mennä penkomaan vaatteita, sovittaminen tuntuu kohtuuttomalta vaivalta ottaen huomioon, että ”inhoan sitä kuitenkin”. En koskaan löydä vaatteita, jotka tuntuisivat omiltani, ja ainakin Rovaniemen liikkeissä myydään kaikissa samoja vaatteita. Ainakin siltä se näyttää.

Tyylini on kyllä kieltämättä omalaatuinen. Olen lapsellisen onnellinen, jos löydän vaatteen josta pidän, useimmat vaatteeni on nimittäin ostettu vain, jotta en kulkisi alasti. Vaatteita itsekin suunnitteleva ystäväni Niina kommentoi uusia vaatteitani aina sanoilla ”Onpas… unnamainen”. Minä taas kommentoin hänen vaatteitaan ”Onpas… erikoinen”. Makuasioistahan ei voi kiistellä, vai mitä? JUURI NIISTÄ VOI KIISTELLÄ! EI KUKAAN KIISTELE FAKTOISTA!

Mieheni reaktio vaateostoksiini on: ”Sovita nyt JOTAIN!”. Ja sitten nyrpistän nenääni, koen ahdistuvani ja pakenen. Ja jotta päivän muotibloggaukseni olisi valmis, laitan tietysti oheen PÄIVÄN ASUKUVAN!

(Ps. Mieheni lupasi ottaa kuvan kun sanoin laittavani päälle jotain älytöntä, ja ollessani valmis, kommentti oli: "Ööö. Tollaset vaatteethan sulla on aina.")

Rakas päiväkirja... sinun on aika kuolla

Löysin tässä eräänä päivänä vanhan päiväkirjani. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta; kirjahyllyssäni on enemmän tai vähemmän täytettyjä muisti- ja päiväkirjoja vaikka kuinka paljon. Niistä olen jo ajat sitten mustannut kohdat, joita kukaan ei saa koskaan lukea, ja joita en itsekään halua nähdä enää koskaan. Mutta tämä löytämäni päiväkirja on erilainen: se on netissä.

Luin sivustolle kirjoittamiani asioita välillä vinosti hymyillen, välillä päätäni puistellen. Onneksi tekstini eivät ole olleet kaikkien nähtävillä, vaan hölmöilyni pystyivät näkemään ainoastaan sivustolla rekisteröityneenä olleet ystäväni. He olivat myös pystyneet kommentoimaan kirjoituksiani, ja usein kommentit olivat vielä alkuperäisiä tekstejäni hillittömämpiä.

Karu totuus on, että nämäkin vähät lukijat ovat vuosien vaihduttua liikaa. Todennäköisesti kukaan ei tekstejä enää lue, mutta... voi kauhistus, jos lukeekin. Yritin ensin muuttaa kirjoitukseni yksityisiksi, mutta asetukset pystyi muuttamaan vain jokaisesta tekstistä erikseen. Ja niitä tekstejähän oli tosiaan ihan sikana. Siksipä ainoa järkevä vaihtoehto oli poistaa koko tili.

Vaikka kirjoitukseni olivat hölmöjä, lapsellisia ja nolostuttavia, itki sydämeni verta painaessani painaessani delete-nappia. Nyt se syttyi, totesin vaisusti. Ymmärrän täysin heitä, jotka kirjoitettuaan päiväkirjan täyteen, päättävät polttaa sen. Hiilloksena hehkuvat muistot kirvelevät kuitenkin kipeästi. Moni asia, jota ei muuten muistaisi, on nyt lopullisesti hävinnyt ja vielä yhden napin painalluksella.

Ehkä nämä ovat niitä asioita, joita ei kuulukaan muistaa. Niitä, joista olen ottanut opikseni jo silloin, ja muistutusta ei enää tarvita. Joka tapauksessa tärkeintä on, että kertomukseni teini-iän kolhuista ja ratkiriemukkaista kohelluksista eivät päädy Iltalehteen sitten, kun olen presidentti.

Ja jos jonakin päivänä saan lapsia, eipä heidänkään tarvitse äidistään ihan kaikkea tietää.

Suomalaiset eivät osaa liikuttaa

Amerikassa kaikki on suurempaa, parempaa ja kauniimpaa. Tai ei sentään, mutta harrastustoiminnan amerikkalaiset ovat osanneet järjestää, taito, jota suomalaiset eivät ole kyenneet omaksumaan.

Monen suomalaisen nuoren työpäivä ei pääty koulun kellon viimeiseen pärähdykseen. Koulun jälkeen painetaan tukka putkella kohti kotia vaihtamaan kamat harrastuksia varten, napataan ehkä sämpylä tai energiapatukka matkalla ja sitten mentiin. Kaikki lapset eivät edes käy kotona, vaan jatkavat suoraan koululta treeneihin. Illalla kotiin palaa väsynyt lapsi, jolla on läksyt vielä tekemättä ja ruoka syömättä.

Myöskään monen suomalaisen aikuisen työpäivä ei pääty siihen, että astuu työpaikan ovesta ulos. Kolmen lapsen eri aikataulut on tallennettu kännykkään, ja koska koristreenit pidetään kaupungin toisella laidalla ja telinevoimistelu toisella, on kaksi lapsista vietävä autolla ja nuorimmainen haettava matkalla iltapäiväkerhosta, ettei tämä joudu olemaan yksin kotona. Lapset siis autoon yksi kerrallaan kuka mistäkin, pikainen treenikamppeiden tarkistus, banaani käteen jokaiselle ja menoksi.  Lasten harrastaessa ehtii sopivasti käydä kaupassa, hakea sitten ensimmäisen koripallosta ja viedä partioon ja sitten lähteä hakemaan seuraavaa. Yksi lukee takapenkillä Aku Ankkaa.

Illalla lämmitetään viikonloppuna tehtyä ruokaa jääkaapista annoksittain ja patistetaan lapsia tekemään läksyt. Sitten on nuorimpien iltapesun aika, vanhin haluaa olla tietokoneella vielä hetken. Vanhemmat katsovat kulmat koholla esikoisen matkassa treeneistä tullutta laskua: hinta on taas noussut.

Koulun pesäpallotunnilla harjoitellaan lyömistä. Jokainen yrittää viisi kertaa ja sitten vaihtuu lyöjä, kahdestakymmenestäkahdesta oppilaasta kuusi osuu palloon ainakin kerran, muut lyövät hutin joka kerran. Tunnin lopussa heitetään palloa pareittain, kahdeksan oppilasta vetää kädet pään suojaksi ja laittaa silmät kiinni pallon tullessa kohti. Tunnilla hengästyivät ne, jotka kiipesivät kentän koripallotelineisiin ennen kuin opettaja ehti kieltää.

Suomalainen harrastustoiminta on järjestetty naurettavasti. Harrastukset ovat kalliita, urheiluharrastuksissa täytyy usein tähdätä huipulle alusta asti. Jos haluaa vain harrastaa huvikseen, saa huomata löytävänsä itsensä yhä useammin vaihtopenkiltä. Huippua tavoitellessa harjoituksia on joka arkipäivä monen tunnin edestä. Harrastukset ovat eri puolilla kaupunkia, ja perheiden yhteinen aika hupenee siihen, että kaikki ravaavat harrastuksesta toiseen kulkuvälineellä jos toisellakin. Illan yhteinen aika kuluu siihen, että yritetään saada pakolliset iltatoimet tehdyiksi.

Harrastaminen on monella tapaa hieno asia: lapsi saa uusia kontakteja, liikkuu aktiivisesti (mikä, kuten sanottua, ei ole koulun liikuntatunneilla mitenkään itsestään selvää) ja ylittää itsensä oppiessaan uusia taitoja. Mikä neuvoksi harrastamisen helpottamiseksi?

Voisimme oppia paljon amerikkalaisesta tavasta harrastaa. Amerikassa harrastusporukat, oli sitten kyse kerhosta tai joukkueesta, kokoontuvat koululla. Lapsi harrastaa siis tutussa ympäristössä ja vieläpä heti koulun jälkeen, jolloin kenenkään ei tarvitse kuljettaa lasta maan ääriin. Kerhoja voisi olla erilaisia, joista monia nuoret ja opiskelijat voisivat pitää. Vanhemmat voivat rauhallisin mielin luottaa lapsensa osaavan mennä harrastukseen ja tulla sieltä pois, illalla jää enemmän aikaa olla perheen kanssa.

Toki mallissa on myös hankaluutensa: kouluja ei esimerkiksi voida varustaa samalla tavoin kuin vaikkapa urheiluopistoa. Koululle keskitetyssä kerho- ja urheilutoiminnassa saisivat kuitenkin mahdollisuuden toimintaan myös ne, jotka eivät haaveile ammattilaisen urasta sekä ne, joiden vanhemmat eivät pysty kuljettamaan treeneihin tai maksamaan isoja lisenssimaksuja. Jokaisella koululla ei voida järjestää mahdollisuutta jokaiselle harrastukselle, mutta jokaiselle koululle on mahdollista järjestää monimuotoista harrastustoimintaa.

Joillakin kouluilla tämä onnistuu jo opettajien, opiskelijoiden ja vanhempien voimin. Nämä koulut osoittavat, että harrastuksen ei tarvitse maksaa omaisuuksia, eikä sen tarvitse kuluttaa lapsia ja vanhempia loppuun. Kouluista on mahdollista saada hienoja lasten ja nuorten toiminnan keskuksia, kun asia hoidetaan järjellä ja sydämellä.

Asiakaspalvelun ammattilaiset

Seisoin tässä päivänä eräänä kaupan kassajonossa. Kassaneiti tuijotti tiiviisti liukuhihnaa pitkin valuvia salaatteja ja maitopurkkeja eikä sanonut edessäni seisovalle asiakkaalle sanaakaan. Myöskään rouva edessäni ei kokenut tarpeelliseksi käydä keskustelua.

- Kuustoista yheksänkymmentä, toteaa kassaneiti ja kääntää katseensa korttilaitteeseen.

Rouva laittaa kortin maksupäätteeseen, ottaa sen ulos, kun kone antaa luvan ja vilkaisee kassaneidin tarjoamaa kuittia. Päänpuistelu, siirtyminen pakkaamaan.

Pieni piru olallani kiskoo minua tukasta asettuessani seuraavaksi kassalle. Kumarrun hieman kassaneidin puoleen, hymyilen koko naamani leveydeltä ja kajautan kirkkaasti "Heippa!". Kassaneiti hätkähtää ja vilkaisee minua hämillään, saan vastaukseksi hölmistyneen hymähdyksen. Myyjän alkaessa piipata ostoksia rupattelen keveästi niitä näitä saaden vastaukseksi silloin tällöin happaman vilkaisun piirrettyjen kulmakarvojen alta. 

Kokemus ei liene vieras meistä kenellekään. Suomalaiseen asiakaspalvelukulttuuriin kuuluu periaatteessa ystävällisyys asiakasta kohtaan, mutta todellisuudessa kaikenlainen kontakti riippuu hyvin pitkälle itse asiakaspalvelijan päivän mielialasta. Ja toki asiakkaan myös.

Työskennellessäni Siwassa myyjänä tutustuin ihastuttavaan nettisivuun, jossa asiakaspalvelijat kertovat kokemuksiaan kamalista asiakkaista (http://www.aasiakas.fi/). Sivun tekstien lukeminen oli hoitoa murjotulle sielulleni. Asiakkaita on ruokakaupassa toki laidasta laitaan; on niitä, joilta myyjä saa voimaa kohdata myös kiukkuiset, tylyt ja julkeat asiakkaat, ja sitten on... no, niitä toisia. Kuitenkin asiakas odottaa aina saavansa hyvää palvelua, käyttäytyipä hän itse miten tahansa. Usein ne kaikkein törkeimmin käyttäytyvät shoppaajat tai muiden palveluiden käyttäjät olettavat voimakkaimmin asiakaspalvelijoiden olevan juuri heidän nöyriä palvelijoitaan, joille voi sanoa mitä hyvänsä ja joiden tulee niellä kaikki kohteliaan hymyn ja hurmaavien tarjousten sekä alennusten höystäminä.

Etenkin suomalaiset perusjurnuttajat kauhistelevat usein amerikkalaista ylitsevuotavan ystävällistä kulttuuria. Tämä kulttuuri ei koske vain myyntityötä, vaan ulottuu kaikenlaiseen kanssakäymiseen ympäröivien ihmisten kanssa. Kaliforniassa lomaillessani satuin aivastamaan ruokakaupassa ja välittömästi neljä minua lähintä kanssa-asijoijaa huikkasi osaa-ottavasti "Terveydeksi!". Kaupasta poistuessamme tervehti eräs autoaan pakkaava mies meitä iloisesti ja kysyi samaan hengenvetoon mitä kuuluu. Katselimme hölmistyneinä ympärillemme. Kenelle se oikein puhui? Kaupantädit ja -sedät olivat aivan oma lukunsa. Hyvä etteivät halaamaan tulleet, jos suupielet näyttivät olevan asiakkaalla alaspäin. Suomessa tätä paheksuvasti kutsutaan teeskentelyksi, johon tulee suhtautua vähintäänkin epäluuloisesti.

Itse ihailen amerikkalaista myyntitaitoa, jossa omat murheet osataan lähes poikkeuksetta laittaa taka-alalle työpäivän ajaksi. Samoin tutuille ja vieraille tulee olla ystävällinen, mikä on oikeastaan aika ihanaa. Teeskentelyä tai ei, on aina mukavampaa saada kauppareissulta kotimatkaa lämmittämään hymy ja heipat väistelevän ja välinpitämättömän vilkaisun sijaan.

Toki itsekin suomalaisen kulttuurin yrmylapsena koen vähintäänkin ahdistavaksi, jos vieras ihminen tulee puhumaan minulle puoltatoista metriä lähempää. Tai jos naapurit pimpottavat ovikelloa taukoamatta yllätysvierailun merkeissä maatessani itse koomassa olopöksyissäni sohvalla. On kuitenkin mukavaa, että myymälässä asioidessani minua tervehditään hymyillen. Tai kun ravintolassa myyjä kiikuttaa vielä pastillin laskun päälle ja nauraa ystävällisesti huonolle vitsilleni (kiitos ihana Amarillon tarjoilija!).

Olen varmasti joskus sortunut olemaan aasiakas. Ehkä aasiakaspalvelijakin. Korvaan tämän kaiken kuitenkin ilahduttamalla ja kiusaamalla kaupantätejä ja -setiä kauniilla hymylläni jatkossakin.

Irti ruuastani

Avaan työpaikan taukohuoneessa paketillisen karjalanpiirakoita ja tuikkaan niitä kaksi mikroon. Vahtaan mikron kelloa kuumeisesti ja odotan, että piirakat ovat jotakuinkin syötäviä; ruokataukoni on pikkiriikkinen päivän muutaman kriisin juoksutettua minua koko päivän. Työkaverini tulee huoneeseen, katsoo mikrosta nappaamiani piirakoita ja toteaa kuivasti: Ai, vaihteeksi.

Nenäni alla tuoksuu maksalaatikko, joka on pennusta asti ollut pikaruokien aatelia omilla listoillani. Rusinoilla, ehdottomasti. Jälleen yksi työkaveri liittyy ruokatauolla seuraani, vilkaisee ruokaani ja kommentoi: Taas maksalaatikkoa. Tuijotan tyttöä ja ihmettelen kommenttia, edellisestä maksalaatikostani on ainakin kaksi viikkoa. Sitten sisään astuu seuraava työkaveri, joka ihmettelee, miten voin syödä maksalaatikkoa ilman puolukkaa.

Jälleen olen aloittamassa ruokailun, tällä kertaa ihana, kotitekoinen ruoka valmiina rasiassa. Alkaessani onnessani vetää ruokaa naamaani, tuijottaa jälleen yksi työkaveri ruokaani. "Olisipa minullakin jotain tuollaista" hän voihkaisee. "Olen nyt hiilarittomallasokerittomallasuolattomallamauttomalla dieetillä." Tyttö aukaisee laihisraejuustopakkauksen ja tuijottaa koko ruokailunsa ajan annostani. Toinen työkaveri toteaa unohtaneensa ruuat kotiin. Tarjoan mitään sanomatta karjalanpiirakkapakettia ja saan vastaukseksi "voi ei, ei, minä koitan vähän laihduttaa".

Milloin ruuasta on tullut tällainen pakkomielle? Muiden ruoka on yleisesti hyväksytty puheenaihe, sen arvostelu täysin normaalia. Ruoka on täyttänyt televisionkin; joka kanava on täynnä joko ohjelmia, joissa aikuiset ja lapset kilpailevat ruuanvalmistuksessa, jakavat ohjeita, tekevät ruokaa treffeille tai sitten itkevät kuntoillessaan ruokaa pois vyötäröltään. Ihmisten ruokavalioita muutetaan ja jääkaappeja tarkastetaan. Itsekuri on päivän sana, samoin oikeanlaisen ruuan laittamisen taitaminen. Ja samalla joku leena leipoo joka kanavalla sokeriunelmia.

Itse nautin ruuan syömisestä. Laittamisesta puolestaan en lainkaan, onneksi minulla onkin mies, joka osaa laittaa ruokaa ja nauttii siitä. En välttele hiilihydraatteja enkä sokeria enkä juuri mitään muutakaan. Sen sijaan yritämme mieheni kanssa tehdä monipuolista ruokaa ja rajoittaa herkuttelu jotakuinkin yhteen päivään viikossa. Harrastan liikuntaa fiiliksen mukaan ja hyvin on sujunut tällä rutiinilla.

Ilmeisesti ruokaan ei voi kuitenkaan suhtautua löysin rantein. Jos siitä ei tee numeroa, saattaa vaikka syödä itsensä pyöreäksi. Tai unohtaa syödä kokonaan. Tai jollakin saattaisi vaikka jäädä huomaamatta, että tässä nyt syödään, herranjestas sentään.

Inhoan sitä kun ruokaani ja ruokailuani huomioidaan, ja etenkin sitä, että sitä kommentoidaan. Voin puhua ruuasta yleisesti tai syömästäni ruuasta ihmisen kanssa, joka syö samaa ruokaa. Syön kuitenkin kovapäisesti edelleenkin tauollani juuri niitä eineksiä joita haluan, vaikka kuinka saisin asiasta kuulla. Ensi viikolla saatan ottaa töihin suurensuuren kermaleivoksen ja syödä sen suurella nautinnolla yleisimpään taukoaikaan. Ihan vain kiusallani.

"Miltäs nyt tuntuu, rouva?"

Menimme mieheni kanssa naimisiin 6.7. Eino Leinon, runon ja suven päivänä. Häitä järjestellessä meni enemmän tai vähemmän vuosi: suuret linjat hoidimme kuntoon hyvissä ajoin, pienten kanssa painiskelimme tietysti vielä häidemme aamunakin. Edellisestä illasta puhumattakaan. Häät olivat mielessä joka päivä ennen h-hetkeä, olipa se sitten oma tahtomme tai ei. Pöydille kerääntyi tehtävälistoja, viestit lentelivät meidän, kaasojen ja bestmanin välillä, illat venyivät, kun ainoa aika tehdä mitään juhlapäivän eteen oli iltaisin töiden jälkeen. Sen lisäksi innostuneet ystävät ja tuttavat kyselivät kuulumisia hääsuunnitelmien saralta, jännitystasoa ja tunnelmia. Pääpuheenaihe oli selvä monen kuukauden ajan.

Häiden jälkeen oli sitten aika luopua listoista ja ideoiden etsiskelystä, raivata koti jälleen asuttavaan kuntoon. "Joko jännittää" -kysymykset vaihtuivat "miltäs nyt tuntuu" -kysymyksiin. Hyvältähän se tuntuu. Outoa kun kaikki sanovat rouvaksi, vastaan. Ei minua usein neidiksikään kutsuttu, mutta nyt todella totuttelen rouvaksi kutsumiseen. 

Missä muutos sitten tuntuu? Vatsassa, ehkä. Kaupan kassalla varmasti, kun pitää muistaa kirjoittaa kassakuittiin uusi nimi vanhan sijaan. Ilmoittaa yliopistolle ja kaikille postia lähettäville, että on aika raapustaa kuoreen jotain aivan uutta. 

Ehkä muutos onkin kädenpuristuksessa, kun kävelemme mieheni kanssa käsikkäin. Hymyssä, joka tervehtii kotiin palatessa ja halauksessa, joka lähettää aamulla matkaan. Niissä on jotakin uutta, vaikkei elämä muuten ole muuttunutkaan. Ehkä se on riemua siitä, että häät menivät hyvin ja nyt voimme taas nauttia yhteisestä ajastamme aina kun sellaista onnistumme jostakin loihtimaan. Ehkä se on se kutkutus vatsanpohjassa kun katsoo toista ja ajattelee: tuo tuossa on minun puolisoni. Ehkä se on sitä huimausta, joka toisinaan kertoo, miten suuren asian teimme pienessä hetkessä. Vaikkei se mitään muuta muuttaisikaan.

Nyt kun vielä muistaisin vastata puhelimeen oikealla nimellä.

Nyt meni metsään

Sain eilen kunnian saattaa kaksi ihanaa nuorta miestä heidän ensimmäiselle yön yli kestävälle metsäretkelleen. Kyseiset herrat, mieheni sisarenpojat, asuvat Helsingissä ja saavat siksi kokemuksensa erämaista lähinnä käydessään isovanhempiensa luona Rovaniemellä. Vakaumuksellisina eränkävijöinä otamme mieheni kanssa riemumielin osaa näiden kokemusten kartuttamiseen, ja kaikeksi onneksi pojat itse ovat kaikesta metsäilystä innoissaan - onhan se heille jotain täysin arjesta poikkeavaa.

Itsestäänselvinä pitämäni asiat, kuten teltan pystyttäminen, ruuanlaitto trangialla, vaatteiden kuivaaminen nuotion lämmössä ja hyttysten kärsivällinen sietäminen olivat kaikki veljeksille hauskoja (ja vähemmän hauskoja) uutuuksia. Samalla piti selvittää minne laskea leipä kun ei ole pöytää, miten saada kahvikuppi pysymään pystyssä ja kummassa on parempi istua: savussa ilman hyttysiä vai savun saavuttamattomissa hyttysten syötävinä. Onneksi pojat ovat sopeutuvaista sorttia ja kommelluksiin suhtauduttiin nauraen. Jopa makuupussin päälle nukkumaan asettunut likomärkä koira sai osakseen sympatiaa ja hellyyttä närkästyksen sijaan.

Oli ihanaa katsella kahden uuden eräilijän "syntyä". Olen ollut itse pienestä asti metsässä; nukkunut moottorikelkan kyydissä, kaivanut hankeen nuotiopaikkoja, kahlannut suossa pienet punaiset kumpparit sammalta täynnä. En muista oppineeni noita asioita, vaan olen kasvanut niihin. Pojilla olisi varmasti minulle opetettavaa Helsingin hieman urbaanimmassa elämäntyylissä ja olen iloinen, että he haluavat myös tutustua lappilaiseen eränkäyntiin. Vielä teini-iän kynnykselläkin pääsy metsään on heille riemun aihe, ei nihkeä velvollisuus. Kunpa vain muistaisin itsekin suhtautua itselleni tuntemattomiin asioihin yhtä avoimesti.

"Kuumeeton" hääkuumeilija

Rovaniemen Sinooperi tekee kuolemaa, ja sensitiivisenä ihmisenä olin toki kuolinpesällä ottamassa kaiken hyödyn vainajan tarjouksista häitämme ajatellen. Olin jo aiemmin käynyt siellä katselemassa, ideashoppaamassa niin sanotusti, mutten löytänyt oikein mitään. Kaikki oli melko kallista kun ottaa huomioon, ettei tällä morsmaikulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä pitäisi hankkia.

Olen muutenkin ollut hankala morsian. En siksi, että hirviönä määräilisin muita ja laatisin hiki otsalla suunnitelmia, vaan siksi, ettei minulla ole ollut mitään ajatuksia koko hääjuhlasta. Kaasoparkani on yrittänyt kaivaa minusta jotakin hahmotelmaa esiin, mutta vastaukset ovat olleet melko raakileita. "Juu, puku pitää olla! En mene alasti", "jotain koristeita olisi kiva saada ja kukkia mut en tiiä mitä", "ai niin, en voi mennä lenkkareissa".

Suuressa epätoivon puuskassani aloin selailla nettiä, pakkohan jonkun on ollut jakaa hienot ideansa. Löysinkin ison läjän hääblogeja, joiden nimiä luin vähintäänkin ivallinen ilme naamallani. Voi kamalaa, joku on jaksanut tätäkin touhua vuoskaudet. Minä jaksan hädin tuskin muutaman kuukauden. Valitsin umpimähkään pari blogia (valitsemissani oli vähiten kirjoitusvirheitä) ja aloin kahlata niitä läpi.

Ennenkuin huomasinkaan, olin lukenut blogeja jo sivukaupalla. Kaikkea hölmöä siellä on toki välissä, mutta aina välillä esiin pongahtaa hyväkin idea. Päästyäni yhden blogin loppuun etsin irvistellen kaameuksien seasta toisen, joka vähiten aiheutti tykytystä ohimossani. Ja taas mentiin, ideoita sateli, ehdottelin niitä sulhasellekin. Ja sulhanen torppasi minkä kerkesi. No, hyväksyi se jonkun idean kuitenkin.

Sinooperin hautajaisalennuksia tutkaillessani huomasin yhtäkkiä jonkinlaisen vision hahmottuneen. Jo hieman vähiin käynyt valikoima tuli syynättyä tarkkaan läpi ja Henrin syli alkoi täyttyä tyhjentäessäni hyllyjä. Kotiin päästyäni tilasin "hääkarkit" ja yhdeltä blogisivulta pöllin muutaman hyvän kappaleidean iloisesti hymyillen. Ja sitten tajusin sen... 

En kärsi hääkuumeesta, mutta hyvänen aika... lämpö on kuitenkin koholla.

Nuorena naimisiin

Reilu viikko sitten olin ihanan ystäväni häissä. Hän ja hänen tuore aviomiehensä ovat seurustelleet jo lähemmäs kahdeksan vuotta, tänä päivänä morsian on 22-vuotias ja sulhanen pari vuotta vanhempi. Häät olivat aivan hääparin näköiset, kaikilla oli hauskaa ja aviopari näytti juuri niin onnelliselta kuin vastavihittyjen kuuluukin.

Kuten ystäväni kaaso hääpuheessaan mainitsi, on moni ihmetellyt sitä, miksi pari menee niin nuorena naimisiin. "On se jo aikakin", kaaso totesi. 

Olen myös itse menossa ensi kesänä naimisiin. Minä ja puolisoni olemme molemmat 22-vuotiaita ja saaneet kuulla korvamme täyteen "miten te jo niin nuorena" -puhetta. Mainitessani, että olemme seurustelleet kuusi vuotta, seuraa aina sama reaktio: hidas nyökkäys ja pitkä "aaaaai". Parhaimmillaan olen kuullut vielä perään lainauksen tutkimuksesta, jonka mukaan nuorena seurustelunsa aloittaneet parit eroavat tilastollisesti useimmin. Ai, kiitos.

Toisaalta en lainkaan ihmettele ihmisten, sanotaanko, ei-niin-positiivista reaktiota nuorena kihlautuneihin. Tänä päivänähän ihmiset paukkaavat naimisiin tunnettuaan kuukauden tai kaksi. Sitten puolen vuoden avioelämän jälkeen ruikutetaan sitä, miten toinen on muuttunut ja kaikki on pilalla. Elämä yhdessä ei ollutkaan sitä mitä odotettiin, joten on toki paras erota.

Toinen tyypillinen tarina on olla mahdollisesti pitempäänkin yhdessä, mennä naimisiin ja elää alkuun onnellisena. Sitten toinen jääkin työttömäksi. Tulee lapsia ja kukaan ei enää nuku öitä. Lapsilla on koliikki. Töissä on murheita. Mitä vain, mikä tekee toisen tai molemmat onnettomiksi. Puolison pyöriessä sängyssä unettomana huoliensa takia, ei toisellekaan uni oikein maistu. Ja sitten tulee Cosmopolitan tai Anna tai mikä hyvänsä naistenlehti, joka kertoo suurilla otsikoilla, miten kenenkään ei tarvitse olla suhteessaan onneton! Kaikki ovat oikeutettuja onneen! Älä jää suhteeseen, jossa et saa täyttymystä!

Parit eroavat, löytävät uuden puolison, menevät naimisiin ja - kas vain - rankkaa tulee siinäkin yhteiselossa. Mitenkä näin kävikään?

Nuorena yhteisen elämän aloittaviin ei enää uskota. Ajatellaan, että se kaikki on vain ajattelemattomuutta ja spontaaniutta, ja että todellisuudessa ainoa oikea parisuhde on sellainen, jossa molemmat puolisot ovat ensin rakentaneet oman elämänsä, opiskelleet, hankkineet töitä, itsenäistyneet ja vasta sitten perustaneet perheen.

Kuinka monet isovanhemmista menivät naimisiin niin kovin nuorina ja ovat yhä vain yhdessä. Elämä ei varmasti ole ollut aina helppoa yhdessä eläessä, mutta hankaluuksista on selvitty. Ja kuinka monen pariskunnan toinen puoli luovuttaa elämästä toisen poismentyä.

Palautetaan usko parisuhteeseen. Aion itse tehdä työtä sen uskon palauttamiseksi panostamalla omaan suhteeseeni ja taistelemalla myös vaikeiden aikojen läpi. Ensi kesänä minä sanon "tahdon", eikä kukaan voi sanoa, että tekisin sen kevyin perustein.