Muotibloggaus from SPACE!

Terve! Olen Unna-olio avaruudesta planeetalta En-Tykkää-Vaateostoksista. Tunnustukseni saattaa tulla yllätyksenä, olen nimittäin onnistunut soluttautumaan melko hyvin niin sanottuihin ”naisiin”, joita täällä Maa-planeetalla pyörii. Suurin erotus ”Unna-oliolla” ja ”naisella” on se, että Unna-olio saa vaateostoksista paniikkireaktioita siinä missä naiset saavat samasta toimituksesta endorfiinipläjäyksen; olion pulssi nousee, pupillit laajenevat, tuskanhiki kohoaa otsalle ja kädet alkavat vapista.

Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet itseäni 15 vuotta vanhemman veljen kanssa, ja johtuneeko sitten siitä, että en piitannut monista tyttöjen jutuista, kuten vaatteista, meikeillä leikkimisestä tai nukeista (nalleista tosin tykkäsin). Kun ainoa farkkuparini kului polvista niin puhki, ettei niitä enää ollut korjaaminen, tai lahkeet alkoivat lähestyä polvitaivetta, pakotti äitini minut vaateostoksille. Raahauduin perässä huutaen kuin apina kun minulle yritettiin mallata päälle jonkinsorttista housua ja lopulta sain istua sovituskopissa uusien parien lentäessä oven yli koetettavaksi. Kun sopivat housut löytyivät, ostettiin niitä saman tien kahdet, ettei vain tarvitsisi tulla pian takaisin: olin kirpun kokoinen, joten housut menivät rikki ennen kuin kävivät pieniksi.

Voisinpa sanoa, että tilanne on muuttunut, mutta ei. Tuijotan vaateliikkeessä silmät pyöreinä hyllyjä ja myyjiä, välttelen rekkejä, luikin nopeasti karkuun ensimmäisen tilaisuuden tullen. En halua mennä penkomaan vaatteita, sovittaminen tuntuu kohtuuttomalta vaivalta ottaen huomioon, että ”inhoan sitä kuitenkin”. En koskaan löydä vaatteita, jotka tuntuisivat omiltani, ja ainakin Rovaniemen liikkeissä myydään kaikissa samoja vaatteita. Ainakin siltä se näyttää.

Tyylini on kyllä kieltämättä omalaatuinen. Olen lapsellisen onnellinen, jos löydän vaatteen josta pidän, useimmat vaatteeni on nimittäin ostettu vain, jotta en kulkisi alasti. Vaatteita itsekin suunnitteleva ystäväni Niina kommentoi uusia vaatteitani aina sanoilla ”Onpas… unnamainen”. Minä taas kommentoin hänen vaatteitaan ”Onpas… erikoinen”. Makuasioistahan ei voi kiistellä, vai mitä? JUURI NIISTÄ VOI KIISTELLÄ! EI KUKAAN KIISTELE FAKTOISTA!

Mieheni reaktio vaateostoksiini on: ”Sovita nyt JOTAIN!”. Ja sitten nyrpistän nenääni, koen ahdistuvani ja pakenen. Ja jotta päivän muotibloggaukseni olisi valmis, laitan tietysti oheen PÄIVÄN ASUKUVAN!

(Ps. Mieheni lupasi ottaa kuvan kun sanoin laittavani päälle jotain älytöntä, ja ollessani valmis, kommentti oli: "Ööö. Tollaset vaatteethan sulla on aina.")

Rakas päiväkirja... sinun on aika kuolla

Löysin tässä eräänä päivänä vanhan päiväkirjani. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta; kirjahyllyssäni on enemmän tai vähemmän täytettyjä muisti- ja päiväkirjoja vaikka kuinka paljon. Niistä olen jo ajat sitten mustannut kohdat, joita kukaan ei saa koskaan lukea, ja joita en itsekään halua nähdä enää koskaan. Mutta tämä löytämäni päiväkirja on erilainen: se on netissä.

Luin sivustolle kirjoittamiani asioita välillä vinosti hymyillen, välillä päätäni puistellen. Onneksi tekstini eivät ole olleet kaikkien nähtävillä, vaan hölmöilyni pystyivät näkemään ainoastaan sivustolla rekisteröityneenä olleet ystäväni. He olivat myös pystyneet kommentoimaan kirjoituksiani, ja usein kommentit olivat vielä alkuperäisiä tekstejäni hillittömämpiä.

Karu totuus on, että nämäkin vähät lukijat ovat vuosien vaihduttua liikaa. Todennäköisesti kukaan ei tekstejä enää lue, mutta... voi kauhistus, jos lukeekin. Yritin ensin muuttaa kirjoitukseni yksityisiksi, mutta asetukset pystyi muuttamaan vain jokaisesta tekstistä erikseen. Ja niitä tekstejähän oli tosiaan ihan sikana. Siksipä ainoa järkevä vaihtoehto oli poistaa koko tili.

Vaikka kirjoitukseni olivat hölmöjä, lapsellisia ja nolostuttavia, itki sydämeni verta painaessani painaessani delete-nappia. Nyt se syttyi, totesin vaisusti. Ymmärrän täysin heitä, jotka kirjoitettuaan päiväkirjan täyteen, päättävät polttaa sen. Hiilloksena hehkuvat muistot kirvelevät kuitenkin kipeästi. Moni asia, jota ei muuten muistaisi, on nyt lopullisesti hävinnyt ja vielä yhden napin painalluksella.

Ehkä nämä ovat niitä asioita, joita ei kuulukaan muistaa. Niitä, joista olen ottanut opikseni jo silloin, ja muistutusta ei enää tarvita. Joka tapauksessa tärkeintä on, että kertomukseni teini-iän kolhuista ja ratkiriemukkaista kohelluksista eivät päädy Iltalehteen sitten, kun olen presidentti.

Ja jos jonakin päivänä saan lapsia, eipä heidänkään tarvitse äidistään ihan kaikkea tietää.

Suomalaiset eivät osaa liikuttaa

Amerikassa kaikki on suurempaa, parempaa ja kauniimpaa. Tai ei sentään, mutta harrastustoiminnan amerikkalaiset ovat osanneet järjestää, taito, jota suomalaiset eivät ole kyenneet omaksumaan.

Monen suomalaisen nuoren työpäivä ei pääty koulun kellon viimeiseen pärähdykseen. Koulun jälkeen painetaan tukka putkella kohti kotia vaihtamaan kamat harrastuksia varten, napataan ehkä sämpylä tai energiapatukka matkalla ja sitten mentiin. Kaikki lapset eivät edes käy kotona, vaan jatkavat suoraan koululta treeneihin. Illalla kotiin palaa väsynyt lapsi, jolla on läksyt vielä tekemättä ja ruoka syömättä.

Myöskään monen suomalaisen aikuisen työpäivä ei pääty siihen, että astuu työpaikan ovesta ulos. Kolmen lapsen eri aikataulut on tallennettu kännykkään, ja koska koristreenit pidetään kaupungin toisella laidalla ja telinevoimistelu toisella, on kaksi lapsista vietävä autolla ja nuorimmainen haettava matkalla iltapäiväkerhosta, ettei tämä joudu olemaan yksin kotona. Lapset siis autoon yksi kerrallaan kuka mistäkin, pikainen treenikamppeiden tarkistus, banaani käteen jokaiselle ja menoksi.  Lasten harrastaessa ehtii sopivasti käydä kaupassa, hakea sitten ensimmäisen koripallosta ja viedä partioon ja sitten lähteä hakemaan seuraavaa. Yksi lukee takapenkillä Aku Ankkaa.

Illalla lämmitetään viikonloppuna tehtyä ruokaa jääkaapista annoksittain ja patistetaan lapsia tekemään läksyt. Sitten on nuorimpien iltapesun aika, vanhin haluaa olla tietokoneella vielä hetken. Vanhemmat katsovat kulmat koholla esikoisen matkassa treeneistä tullutta laskua: hinta on taas noussut.

Koulun pesäpallotunnilla harjoitellaan lyömistä. Jokainen yrittää viisi kertaa ja sitten vaihtuu lyöjä, kahdestakymmenestäkahdesta oppilaasta kuusi osuu palloon ainakin kerran, muut lyövät hutin joka kerran. Tunnin lopussa heitetään palloa pareittain, kahdeksan oppilasta vetää kädet pään suojaksi ja laittaa silmät kiinni pallon tullessa kohti. Tunnilla hengästyivät ne, jotka kiipesivät kentän koripallotelineisiin ennen kuin opettaja ehti kieltää.

Suomalainen harrastustoiminta on järjestetty naurettavasti. Harrastukset ovat kalliita, urheiluharrastuksissa täytyy usein tähdätä huipulle alusta asti. Jos haluaa vain harrastaa huvikseen, saa huomata löytävänsä itsensä yhä useammin vaihtopenkiltä. Huippua tavoitellessa harjoituksia on joka arkipäivä monen tunnin edestä. Harrastukset ovat eri puolilla kaupunkia, ja perheiden yhteinen aika hupenee siihen, että kaikki ravaavat harrastuksesta toiseen kulkuvälineellä jos toisellakin. Illan yhteinen aika kuluu siihen, että yritetään saada pakolliset iltatoimet tehdyiksi.

Harrastaminen on monella tapaa hieno asia: lapsi saa uusia kontakteja, liikkuu aktiivisesti (mikä, kuten sanottua, ei ole koulun liikuntatunneilla mitenkään itsestään selvää) ja ylittää itsensä oppiessaan uusia taitoja. Mikä neuvoksi harrastamisen helpottamiseksi?

Voisimme oppia paljon amerikkalaisesta tavasta harrastaa. Amerikassa harrastusporukat, oli sitten kyse kerhosta tai joukkueesta, kokoontuvat koululla. Lapsi harrastaa siis tutussa ympäristössä ja vieläpä heti koulun jälkeen, jolloin kenenkään ei tarvitse kuljettaa lasta maan ääriin. Kerhoja voisi olla erilaisia, joista monia nuoret ja opiskelijat voisivat pitää. Vanhemmat voivat rauhallisin mielin luottaa lapsensa osaavan mennä harrastukseen ja tulla sieltä pois, illalla jää enemmän aikaa olla perheen kanssa.

Toki mallissa on myös hankaluutensa: kouluja ei esimerkiksi voida varustaa samalla tavoin kuin vaikkapa urheiluopistoa. Koululle keskitetyssä kerho- ja urheilutoiminnassa saisivat kuitenkin mahdollisuuden toimintaan myös ne, jotka eivät haaveile ammattilaisen urasta sekä ne, joiden vanhemmat eivät pysty kuljettamaan treeneihin tai maksamaan isoja lisenssimaksuja. Jokaisella koululla ei voida järjestää mahdollisuutta jokaiselle harrastukselle, mutta jokaiselle koululle on mahdollista järjestää monimuotoista harrastustoimintaa.

Joillakin kouluilla tämä onnistuu jo opettajien, opiskelijoiden ja vanhempien voimin. Nämä koulut osoittavat, että harrastuksen ei tarvitse maksaa omaisuuksia, eikä sen tarvitse kuluttaa lapsia ja vanhempia loppuun. Kouluista on mahdollista saada hienoja lasten ja nuorten toiminnan keskuksia, kun asia hoidetaan järjellä ja sydämellä.