Arka rapu rantavedessä

Luokanopettajakoulutuksen liikunnantunnilla harjoittelimme eräänä päivänä käsilläseisontaa ja käsilläseisonnan opettamista. Vaikka vähän hirvitti, kampesin itseni ylösalaisin seinää vasten ja olin ylpeä, kun vielä siihen pystyin. Hieman jeesattuna tosin, höm höm. Liikunnantunti oli juuri kuten sen peruskoulussa olla pitäisi: sieltä täältä kuului pieniä kirkaisuja kun joku ylitti itsensä, kaikilla oli hauskaa ja ei tarvinnut pelätä.

Sitten kaikki meni mönkään.

Opettajat raahasivat paikalle suuren korokkeen, joka paljoa valehtelematta ylitti korkeudessaan olkapääni. Sitten annettiin ohje. Kaikki kiipeäisivät vuorollaan korokkeelle, nousisivat käsilläseisontaan korokkeen laidalle selkä tyhjyyteen päin ja pudottautuisivat takaperin alas lattialle, missä kaksi opiskelijaa vuoron perään olisi ottamassa kiinni. Katsoin koroketta, katsoin kiinniottajia (useimmat olivat noin satakuuskyt senttiä pitkiä ja kolme grammaa painavia tyttöjä) ja totesin, että ei tule kauppoja. Lyhyestä virsi kaunis: kaikkien oli pakko yrittää ja kaikesta hangoittelustani huolimatta minut raahattiin tason päälle ja sieltä oli sitten tultava selkä edellä alas.

Selvisin hengissä, kuten päätellä saattaa. Opettajat vakuuttivat seistessäni korokkeen päällä, että tuntuu sitten tosi upealta kun on uskaltanut ja kaikki menee hienosti. Jos tämä olisi hehkutustarina niin sanoisin että juu, kävi juuri niin, mutta kun EI KÄYNYT. Pelkäsin sairaan paljon noustessani käsilleni ja vielä enemmän pudottautuessani alas ja kun sitten kysyttiin, enkö haluakin tehdä saman uudestaan, totesin, etten tee samaa enää koskaan. Enkä siihen pakota oppilaitanikaan.

Joskus mietin, annanko pelkojen vaikuttaa elämääni liikaa ja kokisinko paljon kaikkea mahtavaa, jos en aina jarruttaisi, kun en uskalla. Olenko niin nyysö, etten uskalla tehdä oikein mitään. Häämatkan snorklausreissukin alkoi vakuuttavasti niin, että kyykin rantavedessä kuin rapu ja kurkistelin kauhusta kankeana pinnan alle valmiina ottamaan jalat alleni, jos joku ahventa isompi ui kohti.

Ehkä voisinkin kokea kaikkea jännää, jos uskaltaisin enemmän. Toisaalta olen huomannut, että ne asiat joita pelkää oikeasti ja jotka tuntuvat inhottavilta alusta asti, eivät välttämättä olekaan niin hienoja, vaikka itsensä ylittäisikin. Sopivasti saa pelätä, mutta johonkin se raja on vedettävä. Pelkään esimerkiksi syvää vettä ja jos minut pudottaisi sukellusvermeissä keskelle avomerta, ei se olisi elämäni kokemus, vaan todennäköisesti sydämeni jättäisi minut tasan siihen. Ja mitä nyysöilyyni tulee, tarkemmin kun ajattelen, olen joissakin asioissa tosi rohkea. Uskallan opettaa yläkoululaisille ruotsia ja laulaa yksin satapäiselle joukolle tonttujen kansallislaulun. Uskallan heittäytyä ja tehdä vaikka mitä mukavuusalueeni ulkopuolella - tiettyyn rajaan asti. 

Itsensä ylittäminen on mahtavaa. Raja vain kulkee jotakuinkin siinä, kun kasvot ovat vitivalkoiset ja vatsa on heittäny kahdeksan volttia.

Kuka kirjoittaisi suklaan syönnistä?

Kävin tänään kampaajalla - hyvin harvinainen ylellisyys tällaiselle pihikintulle. Sainpa kuitenkin lähdetyksi ja lösähdin nautinnollisesti tuoliin, sain eteeni kupin kaakaota, pinon lehtiä ja joku alkoi nyhvätä tukkaani. Kaikenlainen paijaus on kivaa, rentouduin välittömästi ja uppouduin lehtien artikkeleihin.

Siihen se rentoutuminen sitten loppuikin. Suurin osa lehdistä käsitteli lähes jokaisella sivullaan ihmisen terveyttä. Eipä siinä, sepä vain on mukavaa. Mutta kun on aikansa lukenut siitä, miten saa motivoitua itsensä lähtemään salille tai lenkille, kehitettyä juuri itselleen sopivan treeniohjelman, mahdollistettua treenauksen myös aamulla ennen töihin lähtöä, hankkimaan oikeat (miljoonahintaiset, totta kai) kamppeet jokaiseen eri lajiin ja vielä syömään juuri oikein ennen, jälkeen ja kesken treenin, on tällainen hieman vähemmän liikunnasta innostunut laiskis aika murtunut.

Muutamia vuosia sitten oli ihanne olla mahdollisimman laiha - nyt tämä kuva on muuttunut lihaksikkaaksi, täydelliseksi ja rasvattomaksi vartaloksi, jota kelpaa näytellä salilla treenatessa puolialasti. En tiedä, ovatko monet ystäväni todella niin aktiivisia kuin minkä kuvan heistä saa: Facebook vilisee erilaisia kuntoilu-appeja, jotka ilmoittavat, kuinka monta kaloria kukainenkin on milloin missäkin suorituksessaan polttanut ja päivitykset kertovat, miten virkistävää oli painaa tukka putkella kolmenkympin pakkasessa lenkkiä lammen ympäri (helppoko se on mennä lujaa kun hidastaessa jäätyy lumiukoksi talviurheilubikineissä, vai mitä ne varusteet nyt ovatkaan). Ällistelen kanssaihmisteni reippautta ja ajattelen häpeillen sitä, miten töiden jälkeen jaksoin nipin napin lenkittää koiran ja rojahdin sitten sohvalle.

Pliis. En ole liikuntaihminen. Olen toki usein yrittänyt, käynyt lenkillä miten milloinkin tosissani, yhteen väliin kävin ryhmäliikunnoissa jopa kolme kertaa viikossa. En siltikään tunne liikuntaan oikein minkäänlaista paloa. Jos saan valita, en mene. Nautin tosin siitä, että saan hiihtää hiljaisessa metsässä hissukseen. Tai retkeillä tai tassutella koiran kanssa jäällä. Minkä tahansa naistenlehden avaaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni varsinaiseksi möhöksi ja ajattelemaan häpeillen sitä voileipää jonka söin välipalaksi kehoa puhdistavan leserouheituhedelmäpirtelön sijaan.

Haluaisinkin markkinoida seuraavan ihanteen: terve ja olostaan nauttiva henkilö, joka toisinaan nautiskelee palasen suklaata ja lukee tunnin kylvyssä salitreenin sijasta kun siltä tuntuu. Voin vakuuttaa, että varusteet ovat edulliset ja suositeltu ruokavalio herkullinen.

Joo joo, kyllä minäkin menen taas salille. Kun tästä kerkeän.