Olen nainen, ja siksi siis vainottu

Tervehdys! Olen 22-vuotias nainen, ja olen siksi vainottu. Minua ei käsketä armeijaan, koska minua ei pidetä yhtä tärkeänä Suomen puolustukselle kuin miehiä. Saan toki mennä jos haluan, mutta ei minua sinne kukaan käske. Jos mokaan töissä, saan heti haukut, koska olen nainen. Saavat tietysti miehetkin, mutta minä saan haukut, koska olen nainen. Jos päätän jonakin päivänä erota miehestäni, on varmaa, että hän ei ainakaan lapsiamme (joita tosin ei vielä ole) saa. Olenhan nainen, vainottu, ja oikeutettu saamaan ainakin kantamani lapset. Niin ja minulla on kuukautisetkin, mitä miehillä ei ole, joten he eivät voi tietää mitään kärsimyksistäni.

Hetkinen.

Moni uutisia, erityisesti tietyntyyppisiä uutisia seurannut tietää liikenneministeri Merja Kyllösen ajojahdista. Ainakin itse hän väittää käytyä keskustelua ajojahdiksi. Ministeri kokee, että häntä vainotaan työssään tehdyistä valinnoista vain sen vuoksi, että hän on nuori nainen. Tuomas Enbuske kysyi Radio Novan Enbuske & Linnanahde Crew -ohjelmassa Kyllöseltä, onko häntä tytötelty työssään. Kyllönen vastasi näin:

"Ei ne uskalla tytötellä. Se on semmosta vähättelyä siihen osaamiseen, tekemiseen, tietoon sekä elämänkokemukseen. Se tulee rivien välistä. Harva sen uskaltaa ihan päin naamaa sanoa."

Naisilla on ihastuttava taito vedota naiseuteen juuri oikeissa paikoissa. Moni nainen tekee näin esimerkiksi jonkun huomauttaessa naisen tekemästä mokasta, vaikka moka itsessään ei tietystikään johdu siitä, että kyseessä on nainen. Vain huomautus johtuu siitä, että mokaaja oli nainen. Välillä kuuntelen korvat punaisena naisten selittelyä, ja mietin, toiminko tosiaan itsekin näin?

Ikävä kyllä tasa-arvon ajaminen on nykyisin kääntynyt täysin nurin niskoin. Itseään feministeiksi kutsuvat henkilöt tallovat miesten oikeuksia naisten etujen vahvistamiseksi. Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että miehen kuuluu imuroida ja laittaa ruokaa, mutta naisen ei tarvitse tietää, miten vaihtaa sulake tai autoon talvirenkaat. Se tarkoittaa sitä, että naisten täytyy saada mennä armeijaan, mutta heitä ei saa sinne pakottaa. Miesten sen sijaan on pakko mennä joko armeijaan tai siviilipalvelukseen. Naiskiintiöt tarvitaan, mutta mieskiintiöitä ei. Tyttöjen ongelmiin koulussa kiinnitetään huomiota, mutta kukaan ei välitä siitä, että pojat pärjäävät koulussa yleisesti tyttöjä huonommin. Yliopistot ovat naisvaltaistuneet, mutta se on vain tasa-arvon mukaista. Ovathan naiset sentään miehiä älykkäämpiäkin! Vai ovatko?

En tarkoita tällä kirjoituksellani, etteivätkö naisten oikeudet olisi tärkeitä. Ne ovat todella tärkeitä. Yhtä tärkeitä kuin miestenkin. Ennen kaikkea haluaisinkin ajaa tasa-arvoa. Tahtoisin, että kenenkään palkkaus ei olisi kiinni siitä, että hän saattaa tulla raskaaksi. Tahtoisin, että isillä olisi lasten huoltajuuteen samanlaiset oikeudet kuin äideilläkin. Tahtoisin, että ketään ei pakoteta käyttämään lähes vuotta elämästään joko armeijassa tai siviilipalveluksessa, ellei tämä henkilö niin haluaisi. Mutta minä olenkin sinisilmäinen ja naiivi.

Minä olen nainen, ja iloinen siitä. En tahdo, että minua syrjitään naiseuteni takia, mutta en todellakaan aio alkaa selitellä asioita naiseudellani. Jos minä mokaan, seison leuka pystyssä valmiina ottamaan haukut vastaan, jos niitä on tullakseen. Olen itse sen virheen tehnyt, ja se ei liity siihen, etten käy seisten pissalla.

Unissa

Lapsena kävelin toisinaan unissani. En pyrkinyt kotoa minnekään, joten kävelyni ei ollut vaarallista, mutta siitä oli aina hämmentävää kuulla seuraavana aamuna, sillä itse en muistanut seikkailuistani mitään. En myöskään kävellyt unissani usein, mutta kerran olin esimerkiksi mennyt televisiota katselevien vanhempieni luokse olohuoneeseen ja tuijotellut heitä sanomatta mitään. Äidin käskettyä minut takaisin sänkyyn, olin mennyt sängyn alle etsimään jotakin kovin tomerasti. Sieltä minut sitten löydettiin, kun vanhempani tulivat varmistamaan, että olin mennyt takaisin nukkumaan.

Teini-iässä unissakävely katosi taas joksikin aikaa. Sattui vain yksi tapaus, jolloin olin ollut päivällä todella surullinen, ja heräsin yöllä siihen, että olin repimässä kaapin oveen teippaamiani kuvia irti. Havahtuessani seisoin vaatekaapillani kuvanriekaleet kädessäni. Seuraavana päivänä otin pois loputkin ja muutin hieman huoneeni järjestystä, se tuntui olevan tarpeen.

Alkaessani seurustella nykyisen avomieheni kanssa vuosia sitten, aloin yhtäkkiä jutella unissani. Tätä ei kukaan ole ainakaan ennen ollut todistamassa, enkä suoraan sanoen usko puhuneeni aiemmin öisin. En nimittäin koskaan puhu unihahmoille, vaan mieheni kertoman perusteella puhun aina suoraan hänelle jostakin asiasta, jonka kuvittelen tapahtuvan. Usein nämä asiat liittyvät joko siihen, että uskon aamun jo tulleen vaikka olen hädin tuskin ehtinyt nukahtaa, olen hukannut jotakin tai, hassua kyllä, tapan hyönteisiä.

En ole koskaan ollut erityisen hyönteispelkoinen. Annan hämähäkkien jatkaa matkaansa, en liiskaa mielelläni ampiaisia vaan vien ne purkissa ulos ja annan muutenkin ötökkäkunnan elää omaa elämäänsä jos ne eivät puolestaan ahdistele minua. Unissani olen kuitenkin ilmeisesti usein jutellut hyönteisistä, joita näen katossa, niiden verkoista ja milloin mistäkin.

Olen huomannut unissapuhumisen olevan yhteydessä väsymykseni tasoon. Jos olen hyvin väsynyt tai stressaantunut mennessäni nukkumaan, voin lähes varmuudella kysyä mieheltäni aamulla mitä tuli yön aikana höpistyä. Viimeksi pölisin neljätoistatuntisen työpäivän päätteeksi yöllä oikein urakalla, taoin miestäni muka litistäen hänen päällään ryömiviä ötököitä ja myöhemmin huidoin ilmaa koettaen saada samoja elukoita kiinni.

Olen myös ilmeisesti melko kärkäs pitämään kuvitelmistani kiinni. Kun mieheni kertoo näkeväni unta, kiistän koko asian hyvin topakasti ja koitan vieläpä vakuuttaa mieheni siitä, että olen oikeassa. Tässä ötökäntapposekoilussakin olin lopulta kääntänyt hänelle selän, vetänyt peiton korviin ja tokaissut "varmasti oli hyönteisiä".

Ilmeisesti olen vain niin viisas päivisin, että öisin täytyy olla vähän kahjuli.

Viiden ja puolen tunnin odotus

Tänään sain ihastuttavan tilaisuuden tutustua kaupunkimme sairaalan päivystysosastoon. Sattuneesta syystä jouduin hakemaan päivystyksestä lääkärilapun todisteeksi, ettei minussa ole kolhuja eikä kuhmuja ja olen muutenkin kaikin puolin kunnollinen. Yritin ensin omaan tiimiini terveyskeskukseen, minne jouduin jonottamaan parikymmentä minuuttia (olin ainoa jonottaja), ja josta minut sen jälkeen ohjattiin sairaalalle. Lääkäriaikoja ei siis ollut terveyskeskuksessa saatavilla.

Saavuin päivystykseen puoli kahdeltatoista, tupa oli silloin täynnä väkeä. Nopealla tarkastelulla saattoi helposti huomata erittäin petollisen kelin tehneen tepposet monelle kulkijalle, sillä suurin osa potilaista piteli joko rannetta tai päätään ja keskustelunpätkissä ruodittiin hiekoituksen tarpeellisuutta sekä säätilojen vaihtelun harmillisuutta. Itse en onneksi kuulunut näihin kovaonnisiin, joten en joutunut pitämään jääpussia päässäni muutenkin kylmässä odotusaulassa, hain vain jonotuslapun ja istuuduin odottamaan.

Jono purkautui äärimmäisen hitaasti, ilmoittautujia ennen minua oli viisi ja sain odottaa 45 minuuttia ennenkuin pääsin luukulle kertomaan tarinani. Sain lapun täytettäväksi ja minut määrättiin odottamaan uudelleen. Kysyin vielä ehdinkö hakea kahviosta leivän ja miten käy, kun minulla on toiselle lääkärille (täysin tähän asiaan kuulumaton) aika kello 14, ja naishenkilö luukullaan sanoi minun olevan onnekas jos ehdin päästä päivystyslääkärille ennen sovittua aikaani.

No enpäs sitten kerinnytkään. Kävin kahviossa syömässä kaikessa rauhassa, luin lehteä ja täytin ennakkotietolomakkeen. Palasin toiveikkaana odotusaulaan ja asetuin odottamaan. Ja odotin. Ja odotin. Ja odotin. Varttia vaille kaksi kävin luukulla ilmoittamassa vaihtavani kerrosta ja kielsin ehdottomasti tiputtamasta minua odotusjonosta, lähes kaiken toivoni jo menettäneenä.

Palatessani takaisin 14.30 tuijotin järkyttyneenä ympärilleni. Tasan samat ihmiset olivat edelleen siinä, uusia oli tullut sisään heidän lisäkseen. Ja edes ilmoittautumisnumerot eivät olleet liikkuneet minun numerostani eteenpäin kuin muutaman hassun, etenkin kun ottaa huomioon kuluneen ajan! Marssin pikavauhtia takaisin luukulle ja varmistin, että olen edelleen jonossa ja minulla on mahdollisuus jonakin päivänä päästä sisään. Ilmoittautumiseen oli vaihtunut uusi ihminen, joka hymyili surullisesti ja totesi, että vielä menee kauan ennenkuin pääsen.

Pitemmittä puheitta odotin vuoroani kaikkiaan viisi ja puoli tuntia, kuten ovelimmat jo otsikosta ehkä arvasivatkin. Onneksi en joutunut olemaan koko aikaa yksin vaan sain seuraa aluksi isästäni ja myöhemmin miehestäni, mutta kun lopulta pääsin sisään vastaanotolle, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Moni edelläni oli jo luovuttanut kesken ja lähtenyt kotiin, tässä tosiaan eroteltiin terveet sairaista. Enkä olisi ikipäivänä odottanut itsekään noin kauaa, ellen olisi tosiaan tarvinnut sen hemmetin paperin!

Tarkastukseni kesti 10 minuuttia hyvänpäiväntoivotuksineen ja muine operaatioineen, paperin kirjoittaminen 5 minuuttia. Kiitos, heihei. Kun pääsin ulos, oli pilkkopimeää ja koko päivä mennyt sen sileän tien.

En itkenyt enkä nauranut. Tungin paperin laukkuun ja lähdin syömään. Ja kotipihassa kävelin todella, todella varovasti jäätikön yli.

Isät

Tänään on isänpäivä ja onnittelin omaa isääni piipahtamalla isänpäiväkahville ja antamalla lahjaksi kirjan josta itse pidin sekä omatekoisen kirjanmerkin runoineen. Myöhemmin illalla menemme vielä vanhempieni luokse syömään. Avomieheni isää juhlistamme hänen palattuaan matkoilta, tänään onnittelut lähtivät puhelimen välityksellä.

Isänpäivän alla, kuten muidenkin juhlapäivien lähestyessä, ottavat kaupat täyden hyödyn ihmisten juhlinnasta. Kortteja sun muita on kaupoissa kauan ennen itse h-hetkeä ja eri liikkeet mainostavat isille työkalupakkeja, partavesiä, pyjamia, urheilusettejä ja mitä vielä. Tämä nostaa monilla niskakarvat terhakasti pystyyn ja saa ihmiset kiukuissaan nousemaan barrikadeille eri foorumeilla.

Lueskeltuani lukijoiden jättämiä kommentteja iltapäivälehtien isänpäiväjutuissa, tunsin lievää surumielisyyttä kommentoijien kyynisyydestä. Niin moni oli isänpäivästä kiukuissaan. Isänpäivä haukuttiin kauppojen ja korttimyyjien keksinnöksi, kaupalliseksi roskaksi ja huonon omantunnon helpottamisen päiväksi. Eikö isää voi muistaa muulloin kuin isänpäivänä, sivustolla kysyttiin. Onko pakko tuputtaa isälle kaikkea roskaa? Eikö vaimo vain voisi viedä kakarat pois jaloista yhden päivän ajaksi? Yksi puhelinsoitto ei korvaa isän hylkäämistä!

Tapasin itse omaa isoisääni hyvin harvoin, sillä asuimme kaukana toisistamme. Äitini isää taas en koskaan tavannutkaan, sillä hän kuoli ennen syntymääni. Isäni isälle en myöskään soitellut, sillä olin varsin pieni vielä vaarini ollessa hyväkuntoinen, ja vaari oli sotaveteraani, joka ei ymmärtääkseni ollut omimmillaan pienten tyttöjen seurassa. Juttelin puhelimessa mummin kanssa ja lähetin vaarille terveisiä lopuksi. Kun kävimme kylässä, oli aina hieman jännittävää, kun mummin lämpimän syleilyn jälkeen mentiin olohuoneeseen ja piti mennä sanomaan vaarille päivää. Vaari istui suuressa nojatuolissa lukulampun valossa ja katsoi uutisia tai luki. Huoneen halki kulkeminen tuntui pitkältä matkalta.

Minulla on jollakin videokameran kaseteista nauhoitus vaaristani laulamassa laulua talvesta. En ole katsonut nauhaa pitkään aikaan, sillä se on katsottavissa vain videokamerasta televisioon liitettävän johdon kautta. Sävel on kuitenkin vainonnut minua aina toisinaan, vaikken muista sanoja kunnolla. Oli vaari siis joskus leikkisäkin. En vain muista enää niin tarkasti. Minulla on kuitenkin vaarista lämmin, vaikkakin hieman jännittynyt muisto.

Äitini isästä olen kuullut paljon juttuja, joista saa kuvan hyvin erikoisesta miehestä. Olen aina surrut, etten tuntenut häntä. Hän oli vahva persoona, ja koska en itsekään ole mitenkään laimea luonteeltani, olisimme todennäköisesti joko rakastaneet tai vihanneet toisiamme.

Omasta isästäni on vaikea kertoa asioita, sillä kaikki jää tällaisessa lyhyessä tekstissä liian etäiseksi. Miten voisi kuvailla ihmistä, joka on ollut sydänystäväni koko ikäni, kalakaverini, retkikaverini, harrastuskaverini, paras iltasatujen kertoja maailmassa ja ainoa ihminen, joka osaa tehdä peitosta sellaisen paketin, ettei mikään sängynaluspeikko pääse varmasti syömään varpaita.

Minulla on aina ollut sellainen olo, että äidin kanssa välimme lähentyivät kun muutin kotoa pois, sillä otimme kotona ollessani melko usein yhteen. Eri osoitteissa asuessamme ei arjen yksityiskohdista tule kahden hyvin erilaisen ihmisen kesken riitaa, ei ainakaan niin helposti. Isän kanssa ei ollut näin, koska riitelimme todella harvoin kotona ollessani. Sen sijaan läheisten välien ylläpitämiseksi täytyy nyt tehdä enemmän töitä, jotta muistamme arjen kiireissä nähdä ja kuulla toisiamme usein. Mutta onneksi aikaa löytyy, ja jos ei löydy, sitä tehdään.

Isää ei pitäisi muistaa vain isänpäivänä. On kuitenkin tärkeää, että isää muistetaan edes silloin. Ja vaikka isää muistettaisiin joka viikko tai joka päivä, on isä päivänsä ansainnut. Puhun nyt aivan tavallisista isistä, isistä, jotka peittelevät illalla, lukevat satuja, pelaavat jalkapalloa, auttavat läksyissä tai ovat muuten läsnä lastensa elämässä. On ihanaa juhlia sitä, että on isä. Ja jos on onnekas, on myös isoisä. Soitetaan heille. Käydään halaamassa. Jos tuntuu siltä, annetaan se partavesi tai kirja tai pelisetti, kyllä isä siitä tykkää.

Onnea kaikille isille, jotka ovat lapselle turva ja syli, johon käpertyä.

Suvanto räiskyvässä meressä

Adoptoimme avomieheni kanssa koiran kolme kuukautta sitten. Hauskan sekarotuisen karvakorvan, jolla on loputtomasti energiaa ja ehtymätön tarmo koetella hermoja.

Olen aina halunnut omaa koiraa. Minulla on myös ollut koira lähestulkoon aina, sillä perheeseemme hankittiin saksanseisoja kun olin kolmen tai neljän vanha. Tämän ihanan koiran tullessa vanhaksi, hankimme toisen koiran piristämään vanhempaa ja oppimaan tältä taitoja ennen vanhan ystävän väistämätöntä poismenoa. Nämä koirat värittivät aina omalta osaltaan lapsuudenkotiani, mutta koirat eivät oikeastaan koskaan olleet minun omiani. Saksanseisojat ovat sentään metsästyskoiria, isäni metsästää ja näin luonnollisestikin koirat tunsivat isäni vaistomaisesti lauman johtajaksi (eikä tämä varmasti ollut ainoa syy).

Kun muutin omaan kotiin avomieheni kanssa toteutin yhden lemmikkieläimiä koskeneista unelmistani ja hankin kanin, jota en ollut voinut ennen hankkia metsästyskoiraeläimistön välittömän läsnäolon vuoksi. Kanin hankkiminen oli ihanaa ja typerää, koska kani on yhtä aikaa suloinen, persoonallinen ja hauska kaveri sekä sietämätön kiusankappale ja hermojaraastava elukka. Päätin alusta asti, että kani saisi olla kotona vapaana aina kun itsekin olen kotona, ja tämä edellytti ehdotonta sisäsiisteyttä.

Kanin kouluttaminen on hemmetin kärsivällisyyttä koettelevaa hommaa. Kanit eivät ole mitenkään valtavan fiksuja (ei ainakaan meidän kanimme ole), ja sisäsiisteyskoulutus edellytti sitä, että meistä toinen istui aina kanin vapaana juostessa lattialla tämän vieressä vahtimassa kanin takapuolta ja sieltä mahdollisesti leviävää lammikkoa. Aina märän hälytyksen sattuessa nappasimme kanin käsiimme ja kannoimme kaverin tämän omaan vessaan. Korppu-kani tajusi tietysti nopeasti juonemme ja työnsi itsensä aina tarvittaessa pehva edellä johonkin nurkkaan, jolloin näimme mahdollisen pissan vasta kanin siirtyessä pois. Ja kun tämäkin toiminta opittiin lopulta estämään, keksi ystävämme, että mitä pienemmän lammikon kerralla lattialle päästää, sen vaikempi se on meidän havaita. Hetkinen. Sanoinko, että kyseessä on tyhmä eläin? Kumpikohan tässä nyt oli se tyhmä.

No, kanin koulutus joka tapauksessa onnistui lopulta ja se pahuksen pupujussi oppi tavoille, mikä helpotti elämää suorastaan törkeästi. Ja kun elämä alkoi rullata kanin kanssa tulimme siihen tulokseen, että elämä on liian helppoa. On aika hankkia koira.

Koiran, meidän tapauksessamme vieläpä aikuisen (noin vuoden ikäisen) koiran koulutus on varsinainen päänsärky. Kanin kohdalla riitti, että töpöhäntä alkaa käyttää vessanaan vatia lattian sijasta, mutta koiralle pitää opettaa vaikka mitä... älä hyppää, älä vedä, istu, mene maahan, paikka, hiljaa, älä syö sitä ja älä revi tätä. Noin muutaman mainitakseni. Ja on se sitten koetellutkin. Minä ja mieheni olemme saaneet vuoronperään hermoromahduksia kun on tuntunut, ettei suurten korvien väliin uppoa mitään. Ja suuttuneet toisillemme vuoronperään toisen saadessa hermoromahduksen. Voi miten monta kertaa ajattelin, että palautan pienen hirviöni (koiran siis) takaisin sinne mistä sen hainkin.

Asuttamassamme kerrostalossa on paraikaa meneillään käytäväremontti, ja muunmuassa maalareita on häärännyt pitkin taloa aamusta iltaan. Eräänä päivänä tulin väsyneenä töistä ja vein koiran lenkille. Kävelimme rauhassa, koirakin käveli kauniisti vierellä ja touhusi lumessa kiireettä. Palatessamme kotiin olivat maalarit juuri kotiovemme kohdalla ja arvelin Ruska-koiran alkavan söheltää tapansa mukaan viereita tavatessaan. Turre katsoikin maalareita kiinnostuneena, mutta seurasi minua ovelle ja istahti viereeni kaivaessani avaimia. Irrotin remmin ja avasin oven, koira tarkkaili vuoroin minua ja vuoroin maalareita kiinnostuneena, kunnes annoin käskyn mennä sisään.

Yksi maalarimiehistä oli pysähtynyt katselemaan koiraani ja juuri kun olin menossa sisään, hän katsoi minua ja tokaisi "Onpa tottelevainen koira!". "Koulutus on käynnissä", sanoin tyynesti, hymyilin, ja suljin oven perässäni. Ja sisällä annoin koiralle oikein oikein monta pusua. Miten hieno tyttö se onkaan!

Tällaiset onnistumisen hetket kantavat todella monien vaikeuksien yli. Kunnolla koulutettuna Ruska vaikuttaa onnellisemmalta ja on rauhallisempi, nyt se tietää, mikä sen paikka on. Ja minä kiitän tähtiäni siitä, että jaksoin jatkaa kouluttamista kaikista päästä raastetuista hiuksista huolimatta. Sillä minulla on niin ihana kani... ja niin ihana koira. Ainakin, kunnes se seuraavan kerran saa minut hyppimään seinille.

Olen lammas!

Virttynyt ja jokaisen lihaksensa perusteellisesti väsyttänyt morkkis-urheilija täällä, hyvää iltaa. Urheasti raahasin taas luuni työpäivän jälkeen BodyPump-tunnille (onko tämä nyt sitä tuotesijoittelua?), vaikka ei kyllä ollut mitenkään hirveän suurta intohimoa lähteä itseä raastamaan. Menin kuitenkin, koska olin luvannut ystävälle, että tulen taas seuraksi. Niin olen luvannut ja mennyt kohta vuoden ajan. Kesälläkin taistelin laiskottelunhaluani vastaan, ja painelin töiden jälkeen urheilemaan tasaisesti kaksi kertaa viikossa.

Olen sinänsä hyvin tyypillinen sohvaperuna, että viihdyn erinomaisesti kotona ja oma sohva ja sänky ovat mielestäni juuri niitä täydellisiä asioita, jotka odottavat alla kun kaadun otsalleni maailman tuska harteillani. Ja syöminen on tosi kivaa! Olen aika nirso monien ruokien suhteen ja kasvikset ovat esimerkiksi mielestäni suurimmilta osin melko vastenmielisiä (mieheni yrittää kovasti korjata tätä käsitystäni), mutta ai että kun saan mieleistäni ruokaa niin nautin siitä täysin rinnoin. Samoin kaikista herkuista, sen kerran kun saan niitä huushollimme ruokapoliisin (mieheni) ohi kiikutettua. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos asuisin yksin olisin lihava. Itsekontrollini on melko vähäistä nimittäin.

Juuri itsekontrollin puutteeni takia olenkin kokeillut jos ja vaikka minkälaista urheilumuotoa joka kerta jollakin tavalla epäonnistuen. En jaksa suostutella itseäni hölkkäämään tihkusateeseen, en vesisateeseen, en helteeseen, räntään, lumisateeseen enkä pimeään. Tarvitsen siis aika idylliset olosuhteet juoksulenkille, plus jonkinlaisen motivaattorin, mikä onkin sitten lähes aina hukassa. Salille en jaksa lähteä kun sielläkin minun pitää puristaa ne viimeiset kolme toistoa ihan omin voimineni, ja mitäs sitten kun en tahdokaan. Sattuu ja väsyttää. Ja olen ihan nyysö.

Ryhmäliikunta on tullut tässä hienosti avukseni. Kun minulla on ystäviä joiden kanssa käydä, tulen aina luvanneeksi jollekulle että lähden tämän kanssa tunnille sinä ja sinä päivänä. Ja sitten kun se ja se päivä koittaa, en enää kehtaa pakittaa, vaikka ottaa pannuun ja väsyttää ja on nälkäkin ja kaikki on päin seiniä. Sitten kiskon itseni naama nurinpäin tunnille, puhun ihmisille ja reipastun vähän. Tunti alkaa, en kehtaa laittaa aivan pieniä painoja kun kaikki katsovatkin, ja sitten on pakko tehdä loppuun asti kaikki toistot kun muuten kaikki näkevät ja se ohjaajakin sieltä katselee uhkaavasti...

Ohjaaja huutaa lavalta tekemään kyykyt vielä hieman matalammalle ja hyppäämään vielä pikkuisen korkeammalle. Kyllä sinä pystyt siihen! Ja minähän kyykkään. Ja hyppään. Ja jumaleissön revin itsestäni viimeisetkin voimat pintaan jotta saan katsella itsetyytyväisesti ympärilleni - niin, minä jaksoin kyykätä vielä sentin alemmas. Sitten olenkin jo ihan rätti ja ohjaaja käskee laittaa isommat painot tankoon. EI! Kapina nousee mielessäni. Enkä laita! Sitten muut ovatkin jo saaneet omat painonsa kasaan ja minä tuijotan surkeana ympärilleni...

No joo. Olen lammas ja laitan sitten taas isommat painot, seuraan ohjaajaa sokeasti ja tunnin päätyttyä lysähdän jumppamatolle huohottamaan. Varsinainen anarkisti, maksan siitä, että joku käskee minua tekemään toisin kuin haluaisin.

Ja sitten lupaan taas ystävälleni, että seuraavalla tunnilla nähdään. Sen päivän koittaessani on mielessäni vain yksi sana: "Bää".

Ensimmäisen maailman lapsityövoima

Televisio on nykyisin pullollaan erilaisia kilpailuja, joissa taitavat esiintyjät ja omassa lajissaan lahjakkaat ihmiset pääsevät näyttämään kykynsä ja yrittämään pääsyä koko kansan tietoisuuteen. Yleensä nämä lahjakkuuden lajit ovat laulu tai tanssi, mutta myös esimerkiksi kokit ovat päässeet esille yhä enemmän omien kilpailujensa kautta. Eipä ihme, sillä onhan jo pelkästään ruuanlaitto-ohjelmia eri kanavilla valtavat määrät. Samanlaista kilpailua tuskin voidaan odottaa nuohoojille.

En itse jaksa seurata näitä ohjelmia kovinkaan usein, mutta ei niissä mitään pahaakaan ole. Aikuiset ihmiset saavat tehdä mitä lystäävät, ja jos joku saa moisessa kisassa nenilleen, on ainoastaan aikuisen itsensä syy, että lähti kisaan alun alkaenkaan. Esimerkiksi Talentissa saattaa joku hyväkin laulaja jäädä motorisesti lahjakkaan henkilön jalkoihin, eikä ihme, sillä laulukilpailuja on paljon, motoriikkataitajat ovat uudempia ja viehättävämpiä.

On kuitenkin toinen asia, kun kyse on lapsista. Lieneekö myös yhteys työhöni, että tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn kiukusta, kun kuulen lapsille järjestettävistä taitokilpailuista, jotka esitetään televisiossa. Mediaseksikkäästi kilpailuissa tietysti aina huonompi putoaa, kunnes vain parhaat ovat jäljellä. Talentiin on jo osallistunut useita lapsia (osa pärjännytkin!), MTV3 alkaa kohtsillään esittää ohjelmaa KIDSing,  Nelosella haetaan taitavaa minikokkia ohjelmassa Junior MasterChef ja laulajaa ohjelmassa The Voice Kids. Iik?

Talentiin on osallistunut lapsia joka kaudella. Tuntui melko pahalta, kun lapset, jotka ovat ikäisekseen lajissaan hyviä, mutta aikuisten taitoihin verrattuna vielä niinsanotusti lapsenkengissään, tulivat hylkäyksen jälkeen itkien pois lavalta. "Miksi en kelpaa?". Ja sitten vielä joskus tuomarit tekevät "kauniisti", päästävät lapsen läpi ensimmäisestä karsinnasta ja tipauttavat toisella antamatta tämän edes esiintyä uudelleen. Olit huono, sori.

En nyt edes mene aiheeseen lasten kauneuskilpailut, joissa ei ole edes kyse siitä, mitä osaa, vaan siitä, miltä näyttää. Lapsi määritellään ulkonäön kautta. Näissä laulukilpailuissa ja muissa härpätyksissä pyörii yllättävät määrät valmentajaisiä ja -äitejä, jotka keksivät kullannupustaan jonkin erikoisominaisuuden jo lapsen ollessa vaipoissa ja vakuuttavat, että tämä on syntynyt laulamaan, koska lauloi jo pienenä peilin edessä. Öhöm, niin minäkin, mutta ei minusta siltikään lähdetty leipomaan staraa (lauluäänellä saattoi myös olla osuutensa päätöksenteossa). Joku voisi sanoa, että lapsen on hyvä oppia häviämään jo pienenä, mutta tarviiko sitä oppia televisiokameroiden edessä kun koko kansa katsoo sitä sosiaalipornoa, jota myös lapsen pettymysitkuksi nimitetään.

Ja sitten on joku onnekas, joka voittaa! Ja voittajasta saattaa tulla seuraava Robin, joka pääsee kymmenkesäisenä kiertämään festareita, messuja ja muita kissanristiäisiä. Ei kesälomaa näille lapsille, koulumenestyskin ottaa oman kolauksensa (ellei lasta vielä piiskata kunnolla siinäkin) ja lapsi tottuu päihtyneisiin aikuisiin ympärillään, pitkiin päiviin ja pitkiin öihin. Ja sitten... kuinka kauan menestyksen kupla kestää? Mitä sitten, kun koulu on kärsinyt ja menestys mennyt?

Kenelle nämä lapset tekevät töitä? Itselleen? Vaiko vanhemmilleen? Vanhemmat tekevät "lapsen parhaan" ja sysäävät tämän aikuisten maailmaan. Eikö menestykseen todella kerkeä enää täysi-ikäisenä? Ainakin niiden parhaiten pinnalla pysyneiden lapsipoppareiden äideillä ja isillä on varmaan mukava yksityinen vanhainkoti tiedossa.

Voi pesukarhua!

Tarkastelin tänään kalenteriani arvioivalla silmällä, enkä voinut sanoa olevani tyytyväinen näkemääni. En siksi, että kalenteristani ei kaiken tekemisen välistä olisi löytynyt hengähdysrakoja, vaan siksi, että nämä raot olivat paisuneet suuriksi, ammottaviksi aukoiksi.

En ole laiska ihminen. Enkä epäsosiaalinenkaan. Olen kylläkin erittäin mukavuudenhaluinen ja hidas lähtemään liikkeelle, mutta kun kalenterissani on aukko, osaan toki täyttääkin sen. Siitä ei olekaan kysymys. Opiskelen neljättä vuotta luokanopettajakoulutuksessa, ja täytyy sanoa olevan hämmentävää, miten tässä vaiheessa voi vielä olla niin paljon luppoaikaa, että ajantaju etenkin viikonpäivien osalta on täysin kadonnut.

Mitä vähemmän yliopistolla täytyy olla, sitä vaikeampi sinne on lähteä. Ensimmäisenä vuonna huidoimme kaikki kahdentoistatunnin päiviä tuosta vain (tai no... ei nyt aivan tuosta vain, mutta huomattavasti nykyistä tehokkaammin!), kun taas tänä päivänä saan todella piiskata itseäni lähteäkseni ensimmäiselle viikon kahdesta luennosta. Mitä ihmettä!

Kalenterini aukot eivät ole minusta riippuvaisia, eivät ainakaan täysin. Valmistumiseeni tarvittavia kursseja ei nimittäin ollut saatavilla tämän enempää syksyn osalle, joten opiskeluni koostuvat enimmäkseen vanhojen rästiin jääneiden hommien viimeistelystä. Olen tietysti käyttänyt tilanteen hyväkseni ja ahmaissut jälleen joulukaudelle ison läjän töitä - tonttuilua, asiaankuuluvasti. Silti pohdin asian älyttömyyttä. Minulla ei ole kiire valmistua, mutta en pidä turhanpäiväisestä hidastelustakaan. Mieluummin valmistun tehokkaasti ja aikaa säästäen kuin teen tunnin siellä, toisen täällä ja valmistun vuosikausien päästä. Raivostuttavaa! On se kumma, ettei ihminen saa tehdä töitä, vaikka kuinka haluaisi. Sitten kuulen kommentteja kuten "ota kursseja toisesta tiedekunnasta ja nauti opiskelusta". Ei kiitos, ei sovi minulle. Minulla on tavoite, ja olen menossa sitä kohti. 

Avomieheni näytti minulle tänään nettisivulta löytämänsä kuvan, jossa jokin kädellinen elukka heittää pesukarhun taivaan tuuliin. Voi pesukarhua, mieheni nauroi. Kuvaa katsoessani en voinut kuin ajatella itseni pesukarhun rooliin ja yliopiston suureksi, ympäriinsä viskovaksi kädelliseksi, joka lähinnä leikittelee minulla ja testaa, milloin saan tarpeekseni ja puraisen.

Tosiaan - voi pesukarhua!