Menimme mieheni kanssa naimisiin 6.7. Eino Leinon, runon ja suven päivänä. Häitä järjestellessä meni enemmän tai vähemmän vuosi: suuret linjat hoidimme kuntoon hyvissä ajoin, pienten kanssa painiskelimme tietysti vielä häidemme aamunakin. Edellisestä illasta puhumattakaan. Häät olivat mielessä joka päivä ennen h-hetkeä, olipa se sitten oma tahtomme tai ei. Pöydille kerääntyi tehtävälistoja, viestit lentelivät meidän, kaasojen ja bestmanin välillä, illat venyivät, kun ainoa aika tehdä mitään juhlapäivän eteen oli iltaisin töiden jälkeen. Sen lisäksi innostuneet ystävät ja tuttavat kyselivät kuulumisia hääsuunnitelmien saralta, jännitystasoa ja tunnelmia. Pääpuheenaihe oli selvä monen kuukauden ajan.
Häiden jälkeen oli sitten aika luopua listoista ja ideoiden etsiskelystä, raivata koti jälleen asuttavaan kuntoon. "Joko jännittää" -kysymykset vaihtuivat "miltäs nyt tuntuu" -kysymyksiin. Hyvältähän se tuntuu. Outoa kun kaikki sanovat rouvaksi, vastaan. Ei minua usein neidiksikään kutsuttu, mutta nyt todella totuttelen rouvaksi kutsumiseen.
Missä muutos sitten tuntuu? Vatsassa, ehkä. Kaupan kassalla varmasti, kun pitää muistaa kirjoittaa kassakuittiin uusi nimi vanhan sijaan. Ilmoittaa yliopistolle ja kaikille postia lähettäville, että on aika raapustaa kuoreen jotain aivan uutta.
Ehkä muutos onkin kädenpuristuksessa, kun kävelemme mieheni kanssa käsikkäin. Hymyssä, joka tervehtii kotiin palatessa ja halauksessa, joka lähettää aamulla matkaan. Niissä on jotakin uutta, vaikkei elämä muuten ole muuttunutkaan. Ehkä se on riemua siitä, että häät menivät hyvin ja nyt voimme taas nauttia yhteisestä ajastamme aina kun sellaista onnistumme jostakin loihtimaan. Ehkä se on se kutkutus vatsanpohjassa kun katsoo toista ja ajattelee: tuo tuossa on minun puolisoni. Ehkä se on sitä huimausta, joka toisinaan kertoo, miten suuren asian teimme pienessä hetkessä. Vaikkei se mitään muuta muuttaisikaan.
Nyt kun vielä muistaisin vastata puhelimeen oikealla nimellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti