Sain eilen kunnian saattaa kaksi ihanaa nuorta miestä heidän ensimmäiselle yön yli kestävälle metsäretkelleen. Kyseiset herrat, mieheni sisarenpojat, asuvat Helsingissä ja saavat siksi kokemuksensa erämaista lähinnä käydessään isovanhempiensa luona Rovaniemellä. Vakaumuksellisina eränkävijöinä otamme mieheni kanssa riemumielin osaa näiden kokemusten kartuttamiseen, ja kaikeksi onneksi pojat itse ovat kaikesta metsäilystä innoissaan - onhan se heille jotain täysin arjesta poikkeavaa.
Itsestäänselvinä pitämäni asiat, kuten teltan pystyttäminen, ruuanlaitto trangialla, vaatteiden kuivaaminen nuotion lämmössä ja hyttysten kärsivällinen sietäminen olivat kaikki veljeksille hauskoja (ja vähemmän hauskoja) uutuuksia. Samalla piti selvittää minne laskea leipä kun ei ole pöytää, miten saada kahvikuppi pysymään pystyssä ja kummassa on parempi istua: savussa ilman hyttysiä vai savun saavuttamattomissa hyttysten syötävinä. Onneksi pojat ovat sopeutuvaista sorttia ja kommelluksiin suhtauduttiin nauraen. Jopa makuupussin päälle nukkumaan asettunut likomärkä koira sai osakseen sympatiaa ja hellyyttä närkästyksen sijaan.
Oli ihanaa katsella kahden uuden eräilijän "syntyä". Olen ollut itse pienestä asti metsässä; nukkunut moottorikelkan kyydissä, kaivanut hankeen nuotiopaikkoja, kahlannut suossa pienet punaiset kumpparit sammalta täynnä. En muista oppineeni noita asioita, vaan olen kasvanut niihin. Pojilla olisi varmasti minulle opetettavaa Helsingin hieman urbaanimmassa elämäntyylissä ja olen iloinen, että he haluavat myös tutustua lappilaiseen eränkäyntiin. Vielä teini-iän kynnykselläkin pääsy metsään on heille riemun aihe, ei nihkeä velvollisuus. Kunpa vain muistaisin itsekin suhtautua itselleni tuntemattomiin asioihin yhtä avoimesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti