Avaan työpaikan taukohuoneessa paketillisen karjalanpiirakoita ja tuikkaan niitä kaksi mikroon. Vahtaan mikron kelloa kuumeisesti ja odotan, että piirakat ovat jotakuinkin syötäviä; ruokataukoni on pikkiriikkinen päivän muutaman kriisin juoksutettua minua koko päivän. Työkaverini tulee huoneeseen, katsoo mikrosta nappaamiani piirakoita ja toteaa kuivasti: Ai, vaihteeksi.
Nenäni alla tuoksuu maksalaatikko, joka on pennusta asti ollut pikaruokien aatelia omilla listoillani. Rusinoilla, ehdottomasti. Jälleen yksi työkaveri liittyy ruokatauolla seuraani, vilkaisee ruokaani ja kommentoi: Taas maksalaatikkoa. Tuijotan tyttöä ja ihmettelen kommenttia, edellisestä maksalaatikostani on ainakin kaksi viikkoa. Sitten sisään astuu seuraava työkaveri, joka ihmettelee, miten voin syödä maksalaatikkoa ilman puolukkaa.
Jälleen olen aloittamassa ruokailun, tällä kertaa ihana, kotitekoinen ruoka valmiina rasiassa. Alkaessani onnessani vetää ruokaa naamaani, tuijottaa jälleen yksi työkaveri ruokaani. "Olisipa minullakin jotain tuollaista" hän voihkaisee. "Olen nyt hiilarittomallasokerittomallasuolattomallamauttomalla dieetillä." Tyttö aukaisee laihisraejuustopakkauksen ja tuijottaa koko ruokailunsa ajan annostani. Toinen työkaveri toteaa unohtaneensa ruuat kotiin. Tarjoan mitään sanomatta karjalanpiirakkapakettia ja saan vastaukseksi "voi ei, ei, minä koitan vähän laihduttaa".
Milloin ruuasta on tullut tällainen pakkomielle? Muiden ruoka on yleisesti hyväksytty puheenaihe, sen arvostelu täysin normaalia. Ruoka on täyttänyt televisionkin; joka kanava on täynnä joko ohjelmia, joissa aikuiset ja lapset kilpailevat ruuanvalmistuksessa, jakavat ohjeita, tekevät ruokaa treffeille tai sitten itkevät kuntoillessaan ruokaa pois vyötäröltään. Ihmisten ruokavalioita muutetaan ja jääkaappeja tarkastetaan. Itsekuri on päivän sana, samoin oikeanlaisen ruuan laittamisen taitaminen. Ja samalla joku leena leipoo joka kanavalla sokeriunelmia.
Itse nautin ruuan syömisestä. Laittamisesta puolestaan en lainkaan, onneksi minulla onkin mies, joka osaa laittaa ruokaa ja nauttii siitä. En välttele hiilihydraatteja enkä sokeria enkä juuri mitään muutakaan. Sen sijaan yritämme mieheni kanssa tehdä monipuolista ruokaa ja rajoittaa herkuttelu jotakuinkin yhteen päivään viikossa. Harrastan liikuntaa fiiliksen mukaan ja hyvin on sujunut tällä rutiinilla.
Ilmeisesti ruokaan ei voi kuitenkaan suhtautua löysin rantein. Jos siitä ei tee numeroa, saattaa vaikka syödä itsensä pyöreäksi. Tai unohtaa syödä kokonaan. Tai jollakin saattaisi vaikka jäädä huomaamatta, että tässä nyt syödään, herranjestas sentään.
Inhoan sitä kun ruokaani ja ruokailuani huomioidaan, ja etenkin sitä, että sitä kommentoidaan. Voin puhua ruuasta yleisesti tai syömästäni ruuasta ihmisen kanssa, joka syö samaa ruokaa. Syön kuitenkin kovapäisesti edelleenkin tauollani juuri niitä eineksiä joita haluan, vaikka kuinka saisin asiasta kuulla. Ensi viikolla saatan ottaa töihin suurensuuren kermaleivoksen ja syödä sen suurella nautinnolla yleisimpään taukoaikaan. Ihan vain kiusallani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti