Suomalaiset eivät osaa liikuttaa

Amerikassa kaikki on suurempaa, parempaa ja kauniimpaa. Tai ei sentään, mutta harrastustoiminnan amerikkalaiset ovat osanneet järjestää, taito, jota suomalaiset eivät ole kyenneet omaksumaan.

Monen suomalaisen nuoren työpäivä ei pääty koulun kellon viimeiseen pärähdykseen. Koulun jälkeen painetaan tukka putkella kohti kotia vaihtamaan kamat harrastuksia varten, napataan ehkä sämpylä tai energiapatukka matkalla ja sitten mentiin. Kaikki lapset eivät edes käy kotona, vaan jatkavat suoraan koululta treeneihin. Illalla kotiin palaa väsynyt lapsi, jolla on läksyt vielä tekemättä ja ruoka syömättä.

Myöskään monen suomalaisen aikuisen työpäivä ei pääty siihen, että astuu työpaikan ovesta ulos. Kolmen lapsen eri aikataulut on tallennettu kännykkään, ja koska koristreenit pidetään kaupungin toisella laidalla ja telinevoimistelu toisella, on kaksi lapsista vietävä autolla ja nuorimmainen haettava matkalla iltapäiväkerhosta, ettei tämä joudu olemaan yksin kotona. Lapset siis autoon yksi kerrallaan kuka mistäkin, pikainen treenikamppeiden tarkistus, banaani käteen jokaiselle ja menoksi.  Lasten harrastaessa ehtii sopivasti käydä kaupassa, hakea sitten ensimmäisen koripallosta ja viedä partioon ja sitten lähteä hakemaan seuraavaa. Yksi lukee takapenkillä Aku Ankkaa.

Illalla lämmitetään viikonloppuna tehtyä ruokaa jääkaapista annoksittain ja patistetaan lapsia tekemään läksyt. Sitten on nuorimpien iltapesun aika, vanhin haluaa olla tietokoneella vielä hetken. Vanhemmat katsovat kulmat koholla esikoisen matkassa treeneistä tullutta laskua: hinta on taas noussut.

Koulun pesäpallotunnilla harjoitellaan lyömistä. Jokainen yrittää viisi kertaa ja sitten vaihtuu lyöjä, kahdestakymmenestäkahdesta oppilaasta kuusi osuu palloon ainakin kerran, muut lyövät hutin joka kerran. Tunnin lopussa heitetään palloa pareittain, kahdeksan oppilasta vetää kädet pään suojaksi ja laittaa silmät kiinni pallon tullessa kohti. Tunnilla hengästyivät ne, jotka kiipesivät kentän koripallotelineisiin ennen kuin opettaja ehti kieltää.

Suomalainen harrastustoiminta on järjestetty naurettavasti. Harrastukset ovat kalliita, urheiluharrastuksissa täytyy usein tähdätä huipulle alusta asti. Jos haluaa vain harrastaa huvikseen, saa huomata löytävänsä itsensä yhä useammin vaihtopenkiltä. Huippua tavoitellessa harjoituksia on joka arkipäivä monen tunnin edestä. Harrastukset ovat eri puolilla kaupunkia, ja perheiden yhteinen aika hupenee siihen, että kaikki ravaavat harrastuksesta toiseen kulkuvälineellä jos toisellakin. Illan yhteinen aika kuluu siihen, että yritetään saada pakolliset iltatoimet tehdyiksi.

Harrastaminen on monella tapaa hieno asia: lapsi saa uusia kontakteja, liikkuu aktiivisesti (mikä, kuten sanottua, ei ole koulun liikuntatunneilla mitenkään itsestään selvää) ja ylittää itsensä oppiessaan uusia taitoja. Mikä neuvoksi harrastamisen helpottamiseksi?

Voisimme oppia paljon amerikkalaisesta tavasta harrastaa. Amerikassa harrastusporukat, oli sitten kyse kerhosta tai joukkueesta, kokoontuvat koululla. Lapsi harrastaa siis tutussa ympäristössä ja vieläpä heti koulun jälkeen, jolloin kenenkään ei tarvitse kuljettaa lasta maan ääriin. Kerhoja voisi olla erilaisia, joista monia nuoret ja opiskelijat voisivat pitää. Vanhemmat voivat rauhallisin mielin luottaa lapsensa osaavan mennä harrastukseen ja tulla sieltä pois, illalla jää enemmän aikaa olla perheen kanssa.

Toki mallissa on myös hankaluutensa: kouluja ei esimerkiksi voida varustaa samalla tavoin kuin vaikkapa urheiluopistoa. Koululle keskitetyssä kerho- ja urheilutoiminnassa saisivat kuitenkin mahdollisuuden toimintaan myös ne, jotka eivät haaveile ammattilaisen urasta sekä ne, joiden vanhemmat eivät pysty kuljettamaan treeneihin tai maksamaan isoja lisenssimaksuja. Jokaisella koululla ei voida järjestää mahdollisuutta jokaiselle harrastukselle, mutta jokaiselle koululle on mahdollista järjestää monimuotoista harrastustoimintaa.

Joillakin kouluilla tämä onnistuu jo opettajien, opiskelijoiden ja vanhempien voimin. Nämä koulut osoittavat, että harrastuksen ei tarvitse maksaa omaisuuksia, eikä sen tarvitse kuluttaa lapsia ja vanhempia loppuun. Kouluista on mahdollista saada hienoja lasten ja nuorten toiminnan keskuksia, kun asia hoidetaan järjellä ja sydämellä.