Rakas päiväkirja... sinun on aika kuolla

Löysin tässä eräänä päivänä vanhan päiväkirjani. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta; kirjahyllyssäni on enemmän tai vähemmän täytettyjä muisti- ja päiväkirjoja vaikka kuinka paljon. Niistä olen jo ajat sitten mustannut kohdat, joita kukaan ei saa koskaan lukea, ja joita en itsekään halua nähdä enää koskaan. Mutta tämä löytämäni päiväkirja on erilainen: se on netissä.

Luin sivustolle kirjoittamiani asioita välillä vinosti hymyillen, välillä päätäni puistellen. Onneksi tekstini eivät ole olleet kaikkien nähtävillä, vaan hölmöilyni pystyivät näkemään ainoastaan sivustolla rekisteröityneenä olleet ystäväni. He olivat myös pystyneet kommentoimaan kirjoituksiani, ja usein kommentit olivat vielä alkuperäisiä tekstejäni hillittömämpiä.

Karu totuus on, että nämäkin vähät lukijat ovat vuosien vaihduttua liikaa. Todennäköisesti kukaan ei tekstejä enää lue, mutta... voi kauhistus, jos lukeekin. Yritin ensin muuttaa kirjoitukseni yksityisiksi, mutta asetukset pystyi muuttamaan vain jokaisesta tekstistä erikseen. Ja niitä tekstejähän oli tosiaan ihan sikana. Siksipä ainoa järkevä vaihtoehto oli poistaa koko tili.

Vaikka kirjoitukseni olivat hölmöjä, lapsellisia ja nolostuttavia, itki sydämeni verta painaessani painaessani delete-nappia. Nyt se syttyi, totesin vaisusti. Ymmärrän täysin heitä, jotka kirjoitettuaan päiväkirjan täyteen, päättävät polttaa sen. Hiilloksena hehkuvat muistot kirvelevät kuitenkin kipeästi. Moni asia, jota ei muuten muistaisi, on nyt lopullisesti hävinnyt ja vielä yhden napin painalluksella.

Ehkä nämä ovat niitä asioita, joita ei kuulukaan muistaa. Niitä, joista olen ottanut opikseni jo silloin, ja muistutusta ei enää tarvita. Joka tapauksessa tärkeintä on, että kertomukseni teini-iän kolhuista ja ratkiriemukkaista kohelluksista eivät päädy Iltalehteen sitten, kun olen presidentti.

Ja jos jonakin päivänä saan lapsia, eipä heidänkään tarvitse äidistään ihan kaikkea tietää.