Muotibloggaus from SPACE!

Terve! Olen Unna-olio avaruudesta planeetalta En-Tykkää-Vaateostoksista. Tunnustukseni saattaa tulla yllätyksenä, olen nimittäin onnistunut soluttautumaan melko hyvin niin sanottuihin ”naisiin”, joita täällä Maa-planeetalla pyörii. Suurin erotus ”Unna-oliolla” ja ”naisella” on se, että Unna-olio saa vaateostoksista paniikkireaktioita siinä missä naiset saavat samasta toimituksesta endorfiinipläjäyksen; olion pulssi nousee, pupillit laajenevat, tuskanhiki kohoaa otsalle ja kädet alkavat vapista.

Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet itseäni 15 vuotta vanhemman veljen kanssa, ja johtuneeko sitten siitä, että en piitannut monista tyttöjen jutuista, kuten vaatteista, meikeillä leikkimisestä tai nukeista (nalleista tosin tykkäsin). Kun ainoa farkkuparini kului polvista niin puhki, ettei niitä enää ollut korjaaminen, tai lahkeet alkoivat lähestyä polvitaivetta, pakotti äitini minut vaateostoksille. Raahauduin perässä huutaen kuin apina kun minulle yritettiin mallata päälle jonkinsorttista housua ja lopulta sain istua sovituskopissa uusien parien lentäessä oven yli koetettavaksi. Kun sopivat housut löytyivät, ostettiin niitä saman tien kahdet, ettei vain tarvitsisi tulla pian takaisin: olin kirpun kokoinen, joten housut menivät rikki ennen kuin kävivät pieniksi.

Voisinpa sanoa, että tilanne on muuttunut, mutta ei. Tuijotan vaateliikkeessä silmät pyöreinä hyllyjä ja myyjiä, välttelen rekkejä, luikin nopeasti karkuun ensimmäisen tilaisuuden tullen. En halua mennä penkomaan vaatteita, sovittaminen tuntuu kohtuuttomalta vaivalta ottaen huomioon, että ”inhoan sitä kuitenkin”. En koskaan löydä vaatteita, jotka tuntuisivat omiltani, ja ainakin Rovaniemen liikkeissä myydään kaikissa samoja vaatteita. Ainakin siltä se näyttää.

Tyylini on kyllä kieltämättä omalaatuinen. Olen lapsellisen onnellinen, jos löydän vaatteen josta pidän, useimmat vaatteeni on nimittäin ostettu vain, jotta en kulkisi alasti. Vaatteita itsekin suunnitteleva ystäväni Niina kommentoi uusia vaatteitani aina sanoilla ”Onpas… unnamainen”. Minä taas kommentoin hänen vaatteitaan ”Onpas… erikoinen”. Makuasioistahan ei voi kiistellä, vai mitä? JUURI NIISTÄ VOI KIISTELLÄ! EI KUKAAN KIISTELE FAKTOISTA!

Mieheni reaktio vaateostoksiini on: ”Sovita nyt JOTAIN!”. Ja sitten nyrpistän nenääni, koen ahdistuvani ja pakenen. Ja jotta päivän muotibloggaukseni olisi valmis, laitan tietysti oheen PÄIVÄN ASUKUVAN!

(Ps. Mieheni lupasi ottaa kuvan kun sanoin laittavani päälle jotain älytöntä, ja ollessani valmis, kommentti oli: "Ööö. Tollaset vaatteethan sulla on aina.")