Virttynyt ja jokaisen lihaksensa perusteellisesti väsyttänyt morkkis-urheilija täällä, hyvää iltaa. Urheasti raahasin taas luuni työpäivän jälkeen BodyPump-tunnille (onko tämä nyt sitä tuotesijoittelua?), vaikka ei kyllä ollut mitenkään hirveän suurta intohimoa lähteä itseä raastamaan. Menin kuitenkin, koska olin luvannut ystävälle, että tulen taas seuraksi. Niin olen luvannut ja mennyt kohta vuoden ajan. Kesälläkin taistelin laiskottelunhaluani vastaan, ja painelin töiden jälkeen urheilemaan tasaisesti kaksi kertaa viikossa.
Olen sinänsä hyvin tyypillinen sohvaperuna, että viihdyn erinomaisesti kotona ja oma sohva ja sänky ovat mielestäni juuri niitä täydellisiä asioita, jotka odottavat alla kun kaadun otsalleni maailman tuska harteillani. Ja syöminen on tosi kivaa! Olen aika nirso monien ruokien suhteen ja kasvikset ovat esimerkiksi mielestäni suurimmilta osin melko vastenmielisiä (mieheni yrittää kovasti korjata tätä käsitystäni), mutta ai että kun saan mieleistäni ruokaa niin nautin siitä täysin rinnoin. Samoin kaikista herkuista, sen kerran kun saan niitä huushollimme ruokapoliisin (mieheni) ohi kiikutettua. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos asuisin yksin olisin lihava. Itsekontrollini on melko vähäistä nimittäin.
Juuri itsekontrollin puutteeni takia olenkin kokeillut jos ja vaikka minkälaista urheilumuotoa joka kerta jollakin tavalla epäonnistuen. En jaksa suostutella itseäni hölkkäämään tihkusateeseen, en vesisateeseen, en helteeseen, räntään, lumisateeseen enkä pimeään. Tarvitsen siis aika idylliset olosuhteet juoksulenkille, plus jonkinlaisen motivaattorin, mikä onkin sitten lähes aina hukassa. Salille en jaksa lähteä kun sielläkin minun pitää puristaa ne viimeiset kolme toistoa ihan omin voimineni, ja mitäs sitten kun en tahdokaan. Sattuu ja väsyttää. Ja olen ihan nyysö.
Ryhmäliikunta on tullut tässä hienosti avukseni. Kun minulla on ystäviä joiden kanssa käydä, tulen aina luvanneeksi jollekulle että lähden tämän kanssa tunnille sinä ja sinä päivänä. Ja sitten kun se ja se päivä koittaa, en enää kehtaa pakittaa, vaikka ottaa pannuun ja väsyttää ja on nälkäkin ja kaikki on päin seiniä. Sitten kiskon itseni naama nurinpäin tunnille, puhun ihmisille ja reipastun vähän. Tunti alkaa, en kehtaa laittaa aivan pieniä painoja kun kaikki katsovatkin, ja sitten on pakko tehdä loppuun asti kaikki toistot kun muuten kaikki näkevät ja se ohjaajakin sieltä katselee uhkaavasti...
Ohjaaja huutaa lavalta tekemään kyykyt vielä hieman matalammalle ja hyppäämään vielä pikkuisen korkeammalle. Kyllä sinä pystyt siihen! Ja minähän kyykkään. Ja hyppään. Ja jumaleissön revin itsestäni viimeisetkin voimat pintaan jotta saan katsella itsetyytyväisesti ympärilleni - niin, minä jaksoin kyykätä vielä sentin alemmas. Sitten olenkin jo ihan rätti ja ohjaaja käskee laittaa isommat painot tankoon. EI! Kapina nousee mielessäni. Enkä laita! Sitten muut ovatkin jo saaneet omat painonsa kasaan ja minä tuijotan surkeana ympärilleni...
No joo. Olen lammas ja laitan sitten taas isommat painot, seuraan ohjaajaa sokeasti ja tunnin päätyttyä lysähdän jumppamatolle huohottamaan. Varsinainen anarkisti, maksan siitä, että joku käskee minua tekemään toisin kuin haluaisin.
Ja sitten lupaan taas ystävälleni, että seuraavalla tunnilla nähdään. Sen päivän koittaessani on mielessäni vain yksi sana: "Bää".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti