Adoptoimme avomieheni kanssa koiran kolme kuukautta sitten. Hauskan sekarotuisen karvakorvan, jolla on loputtomasti energiaa ja ehtymätön tarmo koetella hermoja.
Olen aina halunnut omaa koiraa. Minulla on myös ollut koira lähestulkoon aina, sillä perheeseemme hankittiin saksanseisoja kun olin kolmen tai neljän vanha. Tämän ihanan koiran tullessa vanhaksi, hankimme toisen koiran piristämään vanhempaa ja oppimaan tältä taitoja ennen vanhan ystävän väistämätöntä poismenoa. Nämä koirat värittivät aina omalta osaltaan lapsuudenkotiani, mutta koirat eivät oikeastaan koskaan olleet minun omiani. Saksanseisojat ovat sentään metsästyskoiria, isäni metsästää ja näin luonnollisestikin koirat tunsivat isäni vaistomaisesti lauman johtajaksi (eikä tämä varmasti ollut ainoa syy).
Kun muutin omaan kotiin avomieheni kanssa toteutin yhden lemmikkieläimiä koskeneista unelmistani ja hankin kanin, jota en ollut voinut ennen hankkia metsästyskoiraeläimistön välittömän läsnäolon vuoksi. Kanin hankkiminen oli ihanaa ja typerää, koska kani on yhtä aikaa suloinen, persoonallinen ja hauska kaveri sekä sietämätön kiusankappale ja hermojaraastava elukka. Päätin alusta asti, että kani saisi olla kotona vapaana aina kun itsekin olen kotona, ja tämä edellytti ehdotonta sisäsiisteyttä.
Kanin kouluttaminen on hemmetin kärsivällisyyttä koettelevaa hommaa. Kanit eivät ole mitenkään valtavan fiksuja (ei ainakaan meidän kanimme ole), ja sisäsiisteyskoulutus edellytti sitä, että meistä toinen istui aina kanin vapaana juostessa lattialla tämän vieressä vahtimassa kanin takapuolta ja sieltä mahdollisesti leviävää lammikkoa. Aina märän hälytyksen sattuessa nappasimme kanin käsiimme ja kannoimme kaverin tämän omaan vessaan. Korppu-kani tajusi tietysti nopeasti juonemme ja työnsi itsensä aina tarvittaessa pehva edellä johonkin nurkkaan, jolloin näimme mahdollisen pissan vasta kanin siirtyessä pois. Ja kun tämäkin toiminta opittiin lopulta estämään, keksi ystävämme, että mitä pienemmän lammikon kerralla lattialle päästää, sen vaikempi se on meidän havaita. Hetkinen. Sanoinko, että kyseessä on tyhmä eläin? Kumpikohan tässä nyt oli se tyhmä.
No, kanin koulutus joka tapauksessa onnistui lopulta ja se pahuksen pupujussi oppi tavoille, mikä helpotti elämää suorastaan törkeästi. Ja kun elämä alkoi rullata kanin kanssa tulimme siihen tulokseen, että elämä on liian helppoa. On aika hankkia koira.
Koiran, meidän tapauksessamme vieläpä aikuisen (noin vuoden ikäisen) koiran koulutus on varsinainen päänsärky. Kanin kohdalla riitti, että töpöhäntä alkaa käyttää vessanaan vatia lattian sijasta, mutta koiralle pitää opettaa vaikka mitä... älä hyppää, älä vedä, istu, mene maahan, paikka, hiljaa, älä syö sitä ja älä revi tätä. Noin muutaman mainitakseni. Ja on se sitten koetellutkin. Minä ja mieheni olemme saaneet vuoronperään hermoromahduksia kun on tuntunut, ettei suurten korvien väliin uppoa mitään. Ja suuttuneet toisillemme vuoronperään toisen saadessa hermoromahduksen. Voi miten monta kertaa ajattelin, että palautan pienen hirviöni (koiran siis) takaisin sinne mistä sen hainkin.
Asuttamassamme kerrostalossa on paraikaa meneillään käytäväremontti, ja muunmuassa maalareita on häärännyt pitkin taloa aamusta iltaan. Eräänä päivänä tulin väsyneenä töistä ja vein koiran lenkille. Kävelimme rauhassa, koirakin käveli kauniisti vierellä ja touhusi lumessa kiireettä. Palatessamme kotiin olivat maalarit juuri kotiovemme kohdalla ja arvelin Ruska-koiran alkavan söheltää tapansa mukaan viereita tavatessaan. Turre katsoikin maalareita kiinnostuneena, mutta seurasi minua ovelle ja istahti viereeni kaivaessani avaimia. Irrotin remmin ja avasin oven, koira tarkkaili vuoroin minua ja vuoroin maalareita kiinnostuneena, kunnes annoin käskyn mennä sisään.
Yksi maalarimiehistä oli pysähtynyt katselemaan koiraani ja juuri kun olin menossa sisään, hän katsoi minua ja tokaisi "Onpa tottelevainen koira!". "Koulutus on käynnissä", sanoin tyynesti, hymyilin, ja suljin oven perässäni. Ja sisällä annoin koiralle oikein oikein monta pusua. Miten hieno tyttö se onkaan!
Tällaiset onnistumisen hetket kantavat todella monien vaikeuksien yli. Kunnolla koulutettuna Ruska vaikuttaa onnellisemmalta ja on rauhallisempi, nyt se tietää, mikä sen paikka on. Ja minä kiitän tähtiäni siitä, että jaksoin jatkaa kouluttamista kaikista päästä raastetuista hiuksista huolimatta. Sillä minulla on niin ihana kani... ja niin ihana koira. Ainakin, kunnes se seuraavan kerran saa minut hyppimään seinille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti