Tarkastelin tänään kalenteriani arvioivalla silmällä, enkä voinut sanoa olevani tyytyväinen näkemääni. En siksi, että kalenteristani ei kaiken tekemisen välistä olisi löytynyt hengähdysrakoja, vaan siksi, että nämä raot olivat paisuneet suuriksi, ammottaviksi aukoiksi.
En ole laiska ihminen. Enkä epäsosiaalinenkaan. Olen kylläkin erittäin mukavuudenhaluinen ja hidas lähtemään liikkeelle, mutta kun kalenterissani on aukko, osaan toki täyttääkin sen. Siitä ei olekaan kysymys. Opiskelen neljättä vuotta luokanopettajakoulutuksessa, ja täytyy sanoa olevan hämmentävää, miten tässä vaiheessa voi vielä olla niin paljon luppoaikaa, että ajantaju etenkin viikonpäivien osalta on täysin kadonnut.
Mitä vähemmän yliopistolla täytyy olla, sitä vaikeampi sinne on lähteä. Ensimmäisenä vuonna huidoimme kaikki kahdentoistatunnin päiviä tuosta vain (tai no... ei nyt aivan tuosta vain, mutta huomattavasti nykyistä tehokkaammin!), kun taas tänä päivänä saan todella piiskata itseäni lähteäkseni ensimmäiselle viikon kahdesta luennosta. Mitä ihmettä!
Kalenterini aukot eivät ole minusta riippuvaisia, eivät ainakaan täysin. Valmistumiseeni tarvittavia kursseja ei nimittäin ollut saatavilla tämän enempää syksyn osalle, joten opiskeluni koostuvat enimmäkseen vanhojen rästiin jääneiden hommien viimeistelystä. Olen tietysti käyttänyt tilanteen hyväkseni ja ahmaissut jälleen joulukaudelle ison läjän töitä - tonttuilua, asiaankuuluvasti. Silti pohdin asian älyttömyyttä. Minulla ei ole kiire valmistua, mutta en pidä turhanpäiväisestä hidastelustakaan. Mieluummin valmistun tehokkaasti ja aikaa säästäen kuin teen tunnin siellä, toisen täällä ja valmistun vuosikausien päästä. Raivostuttavaa! On se kumma, ettei ihminen saa tehdä töitä, vaikka kuinka haluaisi. Sitten kuulen kommentteja kuten "ota kursseja toisesta tiedekunnasta ja nauti opiskelusta". Ei kiitos, ei sovi minulle. Minulla on tavoite, ja olen menossa sitä kohti.
Avomieheni näytti minulle tänään nettisivulta löytämänsä kuvan, jossa jokin kädellinen elukka heittää pesukarhun taivaan tuuliin. Voi pesukarhua, mieheni nauroi. Kuvaa katsoessani en voinut kuin ajatella itseni pesukarhun rooliin ja yliopiston suureksi, ympäriinsä viskovaksi kädelliseksi, joka lähinnä leikittelee minulla ja testaa, milloin saan tarpeekseni ja puraisen.
Tosiaan - voi pesukarhua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti