Tänään sain ihastuttavan tilaisuuden tutustua kaupunkimme sairaalan päivystysosastoon. Sattuneesta syystä jouduin hakemaan päivystyksestä lääkärilapun todisteeksi, ettei minussa ole kolhuja eikä kuhmuja ja olen muutenkin kaikin puolin kunnollinen. Yritin ensin omaan tiimiini terveyskeskukseen, minne jouduin jonottamaan parikymmentä minuuttia (olin ainoa jonottaja), ja josta minut sen jälkeen ohjattiin sairaalalle. Lääkäriaikoja ei siis ollut terveyskeskuksessa saatavilla.
Saavuin päivystykseen puoli kahdeltatoista, tupa oli silloin täynnä väkeä. Nopealla tarkastelulla saattoi helposti huomata erittäin petollisen kelin tehneen tepposet monelle kulkijalle, sillä suurin osa potilaista piteli joko rannetta tai päätään ja keskustelunpätkissä ruodittiin hiekoituksen tarpeellisuutta sekä säätilojen vaihtelun harmillisuutta. Itse en onneksi kuulunut näihin kovaonnisiin, joten en joutunut pitämään jääpussia päässäni muutenkin kylmässä odotusaulassa, hain vain jonotuslapun ja istuuduin odottamaan.
Jono purkautui äärimmäisen hitaasti, ilmoittautujia ennen minua oli viisi ja sain odottaa 45 minuuttia ennenkuin pääsin luukulle kertomaan tarinani. Sain lapun täytettäväksi ja minut määrättiin odottamaan uudelleen. Kysyin vielä ehdinkö hakea kahviosta leivän ja miten käy, kun minulla on toiselle lääkärille (täysin tähän asiaan kuulumaton) aika kello 14, ja naishenkilö luukullaan sanoi minun olevan onnekas jos ehdin päästä päivystyslääkärille ennen sovittua aikaani.
No enpäs sitten kerinnytkään. Kävin kahviossa syömässä kaikessa rauhassa, luin lehteä ja täytin ennakkotietolomakkeen. Palasin toiveikkaana odotusaulaan ja asetuin odottamaan. Ja odotin. Ja odotin. Ja odotin. Varttia vaille kaksi kävin luukulla ilmoittamassa vaihtavani kerrosta ja kielsin ehdottomasti tiputtamasta minua odotusjonosta, lähes kaiken toivoni jo menettäneenä.
Palatessani takaisin 14.30 tuijotin järkyttyneenä ympärilleni. Tasan samat ihmiset olivat edelleen siinä, uusia oli tullut sisään heidän lisäkseen. Ja edes ilmoittautumisnumerot eivät olleet liikkuneet minun numerostani eteenpäin kuin muutaman hassun, etenkin kun ottaa huomioon kuluneen ajan! Marssin pikavauhtia takaisin luukulle ja varmistin, että olen edelleen jonossa ja minulla on mahdollisuus jonakin päivänä päästä sisään. Ilmoittautumiseen oli vaihtunut uusi ihminen, joka hymyili surullisesti ja totesi, että vielä menee kauan ennenkuin pääsen.
Pitemmittä puheitta odotin vuoroani kaikkiaan viisi ja puoli tuntia, kuten ovelimmat jo otsikosta ehkä arvasivatkin. Onneksi en joutunut olemaan koko aikaa yksin vaan sain seuraa aluksi isästäni ja myöhemmin miehestäni, mutta kun lopulta pääsin sisään vastaanotolle, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Moni edelläni oli jo luovuttanut kesken ja lähtenyt kotiin, tässä tosiaan eroteltiin terveet sairaista. Enkä olisi ikipäivänä odottanut itsekään noin kauaa, ellen olisi tosiaan tarvinnut sen hemmetin paperin!
Tarkastukseni kesti 10 minuuttia hyvänpäiväntoivotuksineen ja muine operaatioineen, paperin kirjoittaminen 5 minuuttia. Kiitos, heihei. Kun pääsin ulos, oli pilkkopimeää ja koko päivä mennyt sen sileän tien.
En itkenyt enkä nauranut. Tungin paperin laukkuun ja lähdin syömään. Ja kotipihassa kävelin todella, todella varovasti jäätikön yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti