Lapsena kävelin toisinaan unissani. En pyrkinyt kotoa minnekään, joten kävelyni ei ollut vaarallista, mutta siitä oli aina hämmentävää kuulla seuraavana aamuna, sillä itse en muistanut seikkailuistani mitään. En myöskään kävellyt unissani usein, mutta kerran olin esimerkiksi mennyt televisiota katselevien vanhempieni luokse olohuoneeseen ja tuijotellut heitä sanomatta mitään. Äidin käskettyä minut takaisin sänkyyn, olin mennyt sängyn alle etsimään jotakin kovin tomerasti. Sieltä minut sitten löydettiin, kun vanhempani tulivat varmistamaan, että olin mennyt takaisin nukkumaan.
Teini-iässä unissakävely katosi taas joksikin aikaa. Sattui vain yksi tapaus, jolloin olin ollut päivällä todella surullinen, ja heräsin yöllä siihen, että olin repimässä kaapin oveen teippaamiani kuvia irti. Havahtuessani seisoin vaatekaapillani kuvanriekaleet kädessäni. Seuraavana päivänä otin pois loputkin ja muutin hieman huoneeni järjestystä, se tuntui olevan tarpeen.
Alkaessani seurustella nykyisen avomieheni kanssa vuosia sitten, aloin yhtäkkiä jutella unissani. Tätä ei kukaan ole ainakaan ennen ollut todistamassa, enkä suoraan sanoen usko puhuneeni aiemmin öisin. En nimittäin koskaan puhu unihahmoille, vaan mieheni kertoman perusteella puhun aina suoraan hänelle jostakin asiasta, jonka kuvittelen tapahtuvan. Usein nämä asiat liittyvät joko siihen, että uskon aamun jo tulleen vaikka olen hädin tuskin ehtinyt nukahtaa, olen hukannut jotakin tai, hassua kyllä, tapan hyönteisiä.
En ole koskaan ollut erityisen hyönteispelkoinen. Annan hämähäkkien jatkaa matkaansa, en liiskaa mielelläni ampiaisia vaan vien ne purkissa ulos ja annan muutenkin ötökkäkunnan elää omaa elämäänsä jos ne eivät puolestaan ahdistele minua. Unissani olen kuitenkin ilmeisesti usein jutellut hyönteisistä, joita näen katossa, niiden verkoista ja milloin mistäkin.
Olen huomannut unissapuhumisen olevan yhteydessä väsymykseni tasoon. Jos olen hyvin väsynyt tai stressaantunut mennessäni nukkumaan, voin lähes varmuudella kysyä mieheltäni aamulla mitä tuli yön aikana höpistyä. Viimeksi pölisin neljätoistatuntisen työpäivän päätteeksi yöllä oikein urakalla, taoin miestäni muka litistäen hänen päällään ryömiviä ötököitä ja myöhemmin huidoin ilmaa koettaen saada samoja elukoita kiinni.
Olen myös ilmeisesti melko kärkäs pitämään kuvitelmistani kiinni. Kun mieheni kertoo näkeväni unta, kiistän koko asian hyvin topakasti ja koitan vieläpä vakuuttaa mieheni siitä, että olen oikeassa. Tässä ötökäntapposekoilussakin olin lopulta kääntänyt hänelle selän, vetänyt peiton korviin ja tokaissut "varmasti oli hyönteisiä".
Ilmeisesti olen vain niin viisas päivisin, että öisin täytyy olla vähän kahjuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti